WP_20150826_10_45_27_Pro.jpg

 

Näin syvälle on vajottu: kirjoituksen aiheet täytyy repiä vaikka selkänahastaan ihan väen vängällä. Mutta mitä tehdä jos  lusikalla on annettu ja kauhalla pitäisi lappaa, eli nykykielellä sanottuna resurssit eivät riitä....Täytyy vain ottaa lusikka kauniiseen käteen (mistähän semmoisenkin työläisnainen saisi) ja vaikka  hampaat irvessä yrittää uskoa itseensä ja  siihen kuvaannolliseen kynään, jonka vaatimattomana korvikkeena  toimii nykyisin tietokone. Tosin hampaitaan näytellessä voisi saada potentiaalisen vampyyrin maineen, joten ehkä olisi parempi vaihtaa naamansa peruslukemat suu messingillä -, tai imelä pussi leuan alla - ilmeeksi.  Tosin oma  omituinen olo saattaisi sittenkin vaatia ilmiasukseen juuri tuota hampaitten näyttelemistä.  Ilman  sitä saattaisi joutua vaikka identiteettikriisiin eli syvään ristiriitaan sisäisen ja ulkoisen itsensä välillä. Sopeutuako vaiko ei? Riippuu asian haaroista, eli onko ylipäätään mahdollista sopeutua...

Jos haluaisi kuvata ns. kristityn vaellusta, puhuisi suulla suuremmalla toivosta. Toivo voi pitää ihmisen tiellä jopa yhden kokonaisen elämän. Ja ihan ilman lapamatoa. Toivoa sopii, että elämän menossa ja vaarallisimmissa mutkissakin jarrut vielä toimivat, mutta ei silti intouduta lusikka pohjassa  kurvailemaan edes etsijän tiellä, tai suhtautumaan pitkin hampain niihin, jotka eivät etsi. Muistan uskon vapaudesta monessa pyhässä kirjassa viisaiden mainitsevan...Tosin vauhdin hurma ei olisi pahitteeksi näillä hitauksilla, mutta ei sentään niin, että hitaampaa hirvittää ja kohta  se lentää ulos kuin leppäkeihäs. Tipahtaako siis pelkästä pelosta ulos vai voittaako pelkonsa, jolloin on jollain lailla mukana, ehkä jopa tietäen mitä tekee roikkuessaan melkein laidan yli kuin liimattuna ja isommissa mutkissa tukka peräti putkella. Saattaa kuitenkin olla, että vain mies voi tipahtaa kuin eno veneestä. Siksikö, kun nainen ei voi olla eno? Mies sen sijaan voi olla setäkin, mutta nainen vain pelkkä täti. Jos siis nainen tipahtaisi kesken kaiken kyydistä, siinä  menisi pelkkää tätienergiaa yli laidan. Uskaltaisiko huutaa: Ihminen yli laidan? Vai  olisiko vielä suurta liioitttelua puhua tämän rodun edustajista valmiina ihmisinä... Omalla kohdalla tietysti oikein ja kohtuullista olisi huutaa: mummo yli laidan. Sen yli laidan olemisen voi joku kokeakin vasta mummouduttuaan...

Mutta tuleeko perille raamit kaulassa ja pää kolmantena jalkana? Voi vain kuvitella sitä näkyä, mutta jos olisi peräti pää kainalossa, sitä ei ehkä  haluaisi edes kuvitella... Mieluummin kai  kulkisi kainalossaan ketun häntä, mutta siitä seuraisi väistämättä kysymys: Mitä sille ketulle tapahtui? Sitten saattaisikin jo olla pallo niin pahasti hukassa, että ei edes kykenisi  mitään kuvittelemaan. Haku päälläkin saattaisi olla, eikä silloin naarata, ainakaan anoppia. Sillä jos on pää kainalossa, voi olla vaikka jalatkin joessa,  josta seuraa todennäköisesti, että on  myös ihan pihalla ja ajatukset tyhjää täynnä ja pimmeetä puolillaan, Mutta ainakin polvi pojasta paranee, miten  lie pään  laita.

Entäs jos onnistuu olemaan jonkun kanssa, kuin paita ja peppu? Kumpi haluasit olla... Nooo, ehkä ei mahdollisista päästöistä johtuen kumpikaan, vaan haluaisikin poistua saappaat jalassa ja viulut maksaneena matti  kukkarossa. Minun tuntemani matit eivät sinne kylläkään mahdu. Mutta matti ja shakki kuuluvat elämän pelilaudalla yhteen ja näyttävät, kuka voittaa kulloinkin. Olisi kyllä parempi, jos kaikki voittaisivat tasapuolisesti, mutta jokaisella on oma tiensä, joskus on köyhä  ja kipee, joskus rikas, tai ehkä vain rakas tai sitten varas, jollei suorastaan onnen  tai elämän kerjäläinen, joka viheltelisi mennessään viileästi. Ehkä   muuten vaan, ehkä ohittavalle laumalle, jossa yhdeksän  hyvää ja  kahdeksan kaunista olisi kuin makeaa mahan täydeltä sillä silmällä katsovalle.

Jähmettyisikö  salaperäinen ihailija pelkästä onnesta paikoilleen suolapatsaaksi, tulisiko vilu  villatakin alle. Ehkä hän  muuttuisi vilukissaksi. Vilukissoja tunnen muutaman. Itsekin joskus villiinnyn sellaiseksi. Ne muistuttavat ihmeesti ihmistä, olisikos syynä siihen se inhimillinen tekijä? On myös miehiä, joilla on hartiat kuin ladon ovet, jos nyt latoja vielä näkee. Ovatko tällaiset yksilöt supi suomalainen maatiaisversio kaikenlaisista ihmemiehistä,  jotka ovat puoliksi ihmisiä, puoliksi koneita? Vai onko sittenkin kyse  Lada-nimisistä kulkuneuvoista, tosin ei niitäkään vilahtele, kuin isommilla aukeilla tai oikeastaan vain hatarissa muistoissa, eikä sen puoleen kirjainten latojiakaan enää, koska kaikki on tietokoneistettu. Mutta paperivuoret sen kuin kasvaa. Tosin en tiedä, mitä se tähän kuuluu.

Vaan kukin tulkoon uskollaan  autuaaksi. Jos uskoo joulupukkiin tosissaan, on se eräs onnen lähde ja hyvä esikuva anteliaasta ja hyväntahtoisesta olennosta. Jos uskoo ihmiseen, vieläkin parempi. Sitä uskoa kun koetellaan  joka päivä, jos telkkarin uutisiin on uskominen, ja yhtä usein joutuu sen  perusteita miettimään. Siten  tulee tehneeksi mietiskelytyötä  ihan itsestään.

Teosofian mukaan jokaisessa on Jumala. Sitä joutuu joskus itsestä syvältä etsimään kissojen ja koirien  kanssa. Varsinkin eräästä tutusta Onni-nimisestä kissasta luulisi olevan hyötyä, sillä sanotaanhan nimen olevan enne. Jos kokee itsensä ja myös toisten ihmisten syntisäkin painavahkoksi, voi  jätesäkki-silmälaput silmillä Jumalan näkeminen jokaisessa olla tiukasti rajattua ja työn ja tuskan takana. Vaikkei se omassa itsessäkään tahdo oikein näyttäytyä, on sen näkeminen jostain kumman syystä toisten osalta vaikeampaa kuin oman itsen kohdalla. Liekö tässä nyt vaikuttamassa se juttu malkasta omassa silmässä, kun toisen silmässä tietysti näkyy tukki tai vähintään pölkky. Tosiasiassa se voi olla ihan päinvastoin, eli näemmekin totuuden peilin kuvan ja siinä itsemme, se vain näyttää joltakin toiselta, kun ei  itsessä joitain  piirteitä haluaisi mieluusti olla näkevinäänkään edes uusilla teräväpiirtolaseilla.

Joskus ei muuta näe, kuin suon siellä,  vetelän täällä, mutta jos vain yrittäisi nähdä veljeyttä sielläkin, mistä sitä ei meinaisi millään löytää, kun kaikilla olisi yhtä musta kylki ja joka pata sen kuin vain soimaisi kattilaa. Mutta siinäpä se juuri onkin, että kaikki olemme yhtä arvokkaita, vaikka meissä piileksivä jumala voi olla joskus takkuisten takana, jos ihmisen sisin on sekaisin,  kuin Haminan kaupunki ja täynnä,  kuin Turusen pyssy. Ehkä usko on tärkein, usko ennen kaikkea itsessä ja toisessa olevaan hyvyyteen, joka on todistus meissä elävästä jumalan kipinästä. Silloin ikäänkuin  Elämä velvoittaa yrittämään tuon uskon  ja ajatuksen mukaista käytäntöä,  ihan arjessa eläen toiset huomioon ottavasti ja eläytyen toisen osaan, kuin itsensä. Sanahelinä on silloin monesti tuiki tarpeeton, kun sydämet toisilleen puhuvat. Mutta onneksi sanojakin vielä löytyy...