Lähiaikoina viettää poikani erästä merkkipäivää. Häntä ajatellessa tulevat mieleen tämän maailman äitien pojat, jotka joutuvat sotiin, joihin eivät halua. Tai pojat, miehet oikeastaan, jotka yrittävät täyttää miehen mitan ja standardit, pärjätä, voittaa, olla aina tosi hyviä jossakin... Mekö äidit sellaisiksi poikamme kasvatamme vai tämän maailman laitko sen laativat? Kaikkien äitien pojat eivät jaksa tätä menoa, eikä ihme.  Liian  levoton ja vaativa on tämä maailma ja se arvostaa haihtuvia asioita, kuten ulkoista menestystä. Entä todellinen ihminen sen menestyksen tai menestymättömyyden takana?

Yksi vaikeimpia kokemuksia, mitä ihmiselle suodaan, on lapsensa menettäminen, tavalla tai toisella. Oma äitini koki sen kuoleman kautta. Kaksi poikaa hän luovutti kuoleman mahtavalle enkelille, enkä usko hänen  toipuneen koko elämänsä aikana siitä muistosta, jossa hänen 3-kuinen vauvansa lakkaa hengittämästä ja sen jälkeen on vain kellon raksutus aamuyössä. Mitään ei voi tehdä, on   vain hyväksyttävä väistämätön. Tai  siitä, kun posti tuo suruviestin vierailta mailta, jonne hänen poikansa oli  lähtenyt, mutta ei koskaan palannut.

Sukuni naiset katsovat valokuvista totisina. He olivat tuttuja kuoleman kanssa. Isoäitini saatteli niin ikään kaksi poikaansa hautaan ja kai se entisinä  aikoina  oli tavallisempaa kuin nyt. Oli keuhkotautia, joka saattoi viedä  perheen kaikki lapset, niin kuin viiden valkoisen marmoriristin rivi eräällä hautausmaalla kertoo.  Oli heikko ravinto, huono hygienia, ties mitä...

Nykyisin syyt menetyksiin ovat ehkä toisenlaiset, mutta vaikutus on sama, jopa vaikeampi, jos joku  jää kantamaan syyllisyyden  taakkaa. Ei tarvita kuoleman majesteettia, vaan samoin kuin vanhemmat voivat hylätä lapsensa, voivat lapset hylätä vanhempansa, jotka eivät osanneet, kyenneet tai jaksaneet. Kuitenkin se joissakin tapauksissa on ainoa mahdollisuus, että kukin voi jatkaa elämäänsä.

Mutta saamme vain sen jonka jaksamme kantaa. Niin  sanotaan.... Sukuni naiset kait sen tietävät.....