keskiviikko, 11. huhtikuu 2018

Ei kaikki käy niin, kuin toivotaan...

 

 

DSC01242.jpg

Itse asiassa mikään ei  tunnu käyvän niin, eli pelkkä toivo ei riitä. Tavarat katoavat merkillisesti, ihmiset oikeastaan  myös. Tuntuu kuin elämäntehtäväni olisi eilisen päivän etsiminen... Onneksi se kuitenkin on vain minun henkilökohtainen ongelmani, tai ainakin toivon  niin. Ja onneksi on olemassa ihmisyys, rakkaus... Mitä olisi elämä ilman uskoa ja rakkautta. Onhan minullakin oma uskoni, aika vahva onkin. Vaikka se salliikin minun olevan jopa tyytymätön, se kuitenkin antaa lujan luottamuksen siihen, että näin kaiken pitääkin mennä ja ajoittainen tyytymättömyyskin kuuluu asiaan. Jos nimittäin ajattelee elämän olevan koulu, en usko kovapäistä ihmistä muuten pystyttävän koulimaan, kuin panemalla hänet katsomaan itseään ns. peilistä, eikä se monestikaan tapahdu muuten, kuin järkytysten kautta. Syy ja seuraus  ovat  järkeenkäypä muistutus siitä, että ei täällä loppujen lopuksi ihan  pellossa voi elää.

Seitsemän vuotta  Parkinson-diagnoosista on muuttanut paljon... Nöyryyttänyt ja pehmentänyt, pannut tosiaan katsomaan itseäni sillä ajatuksella peiliin, että näkisin, mikä otus noiden peilistä katsovien silmien takana oikein piilee. Ihmisellä on nimittäin tosi taito pettää itseään ja peittää todellista luontoaan jopa itseltään. Ja miksi  ihmeessä? Mitä me hyödymme siitä? - Ehkä omasta mielestämme kestämme elämää ja itseämme paremmin katsoessamme niitä jonkin pahimmat arvet peittävän harson läpi ja voimme silloin näyttää miltä tahdomme. Mutta voisiko ulkopuolelta katsottuna koskaan täysin nähdä omaa itseään?

Ihminen, tunne itsesi... Mutta se vaatii rohkeutta, sillä oma itse voi  olla pelottavin olento maailmassa. Vain minä voin tuntea itseni ja silti rakastaa itseäni. Sen kautta opin muitakin rakastamaan, eikä se olekaan niin vaikeaa, sillä en täysin tunne muita. Vain minä olen minun kaltaiseni, niin kuin kaikki ihmiset ovat ainutkertaisia. Hyvyyksineen ja pahuuksineen ihmiskunnan  yksilöt täällä vaeltavat ja haluan uskoa meidän tiemme kerran johtavan  pois yhteisestä kärsimyksestämme. Uskon nimittäin myös, että meitä ei lopullisesti ole sotijoiksi tarkoitettu. Ei edes ajatuksissa tai tunteissa, vaikka sotiminen tuntuu olevan ihmiskunnan rakkaimpia harrastuksia tällä hetkellä. Samalla tavalla, kuin meidät on saatu uskomaan tarvitsevamme kaikkea krääsää, mitä krääsätehtaat sylkevät ulos joka tuutista, samalla tavoin asetehtaitten takana olevat tahot ovat saaneet meidät allekirjoittamaan hokeman: Sotia on aina ollut ja tulee aina olemaan. Sillä tavoin ne varmistavat tuotteittensa menekin ja ne tuotteet ovat kammottavia..

Kun ihminen menettää jotain niin itsestään selvää, kuin terveytensä, alkaa kaikki millä tahdotaan nämä kallisarvoiset kehomme tuhota, tuntua pahimmanlaatuiselta pilkalta Elämää ja ihmisyyttä kohtaan. Olkoon jokin korkeampi järki olemassa tai ei, olkoon se meidät luonut tai olemmepa muuten vain yhtäkkiä pasahtaneet alkuräjähdyksessä ensin jonkinlaisina  ameeboina ryömiskelemään kohti yhä korkeampia  sfräärejä, niin kaikissa tapauksissa näin ihmeellisen järjestelmän suruton tuhoaminen on häpeä. Miten kauan meidän katsotaan omaavan oikeuden täällä palloilla?


 

tiistai, 14. marraskuu 2017

En vielä ole periksi antanut...

 

Vaikka niin voisi luulla, kun pitkiin aikoihin en ole saanut sanan sanaa itsestäni tänne blogiin irti. Mutta ei edes taivas ole tipahtanut niskaan ja vielä jokunen ajatuksen tynkä liikkuu aivolohkoissa, joten eiköhän naputella muutama rivi...

Maalaaminen on päässyt harrastuksistani jotenkin niskan päälle - siis lähinnä taulujen, ei seinien. Ei kuitenkaan naamataulun, jolle ei kai  enää mitään olekaan tehtävissä. No, tuoleja ja pikkukaappeja olen kyllä innolla  maalannut täyteen kaikenlaisia kuvioita niin, että se meinasi ihan viedä mukanaan ja aloin nähdä joka puolella vain mahdollisia koristeltavia huonekaluja. Enkä tyytynyt täyttämään vain omaa huusholliani luomuksillani ja maalin katkulla, vaan aloin himoita muidenkin maalin tarpeessa olevia huonekaluja. Joitakin himoitsemiani kohteita jopa toteutin, maltoin onneksi kuitenkin  kysyä siihen luvan...

Tällä hetkellä tuo intohimo  on latentissa vaiheessa, mutta jotenkin tiedän, että se palaa... Työhuoneeni onkin kuin jokin ovela pyydys. En millään pääse sen ohi käymättä jotain keskeneräistä työtä  edes nykäisemässä. Ja keskeneräisiä töitähän siellä lojuu lattiasta lähtien kattoon asti. Silloin tällöin nuo keskeneräiset tekeleet kyllästyvät työhuoneeni sotkuihin ja lähtevät vaeltamaan täyttäen lopulta koko kotini. Niitä on makuuhuoneessa sängyn päällä, olohuoneessa pitkin sohvia ja lattioita, hyvä jos telkkari niiden  seasta löytyy. Keittiön pöydän ne ovat valloittaneet ja eteisen lattia on niiden peitossa. Niinpä luulisi, että  työhuone olisi nyt vähän tyhjempi ja siistimpi - mutta vielä mitä! Se näyttää, jos mahdollista, vieläkin täydemmältä ja sotkuisemmalta. Ja aivan selvästi kuulen koko kotini alkavan valittaa kärsivällä ja vähitellen kovenevalla äänellä. Viesti on suunnilleen seuraava: "Siivoa tämä sotku, eihän  tätä kestä enää villakoiratkaan!" 

Niin kauan ne  huutavat, nuo joka paikassa lojuvat  keskeneräisyydet, että en enää kestä sitä kuunnella vaan alistun vaatimusten taakan alla siivoamaan sotkujani. Ja vannon sillä hetkellä, etten ikinä enää päästä kotiani tähän kuntoon... Kuinkahan monta kertaa tuo lupaus on  tässä huushollissa kuultu...

Mutta nyt poistun tämän koneen ääreltä - siivoamaan...

 

maanantai, 5. kesäkuu 2017

Tipahtaako taivas niskaan?

WP_20160429_12_15_52_Pro.jpg

Toivottavasti ei! - Todennäköisempää olisi, että tämä pallo voi posahtaa kohti taivasta ja jäädä pölynä leijumaan sen olemattomiin tuuliin, varsinkin tällä asemäärällä varustettu planeetta. Taivas on taivas aina vaan yläpuolellamme ja vaikka se tavallaan on  konkreettinen  paikka, sitä oikeastaan on mahdotonta ryhtyä edes yrittämään määritellä. Se näyttää tästä perspektiivistä katsottuna tietyltä katokselta maailmamme yllä, mutta vain muutama ihmiskunnasta on sen astronauttina itselleen   ja siten toisillekin todistanut, että  se jatkuu ja jatkuu äärettömyyksiin. - Tai nyt ainakin kuuhun asti... Ei olekaan olemassa sitä taivaan  kattoa, jolta se meille näyttää. Tietenkin voisi ryhtyä epäileväksi Tuomaaksi ja väittää, että meitä on vain huijattu. Todellisesti elämme sinisen kuvun alla, eikä sen läpi ole kauemmas  menemistä, koska siellä ei ole mitään.

..

AVARUUDEN IHMEELLISYYKSIÄ

Tarvitaan siis uskoa  niiltä, jotka eivät ole kokeneet ja nähneet avaruutta ympärillään ihan omakohtaisesti avaruusaluksesta käsin. Niin no, sitten on vielä suuri joukko niitä, jotka ovat kaukoputkiinsa avaruuden ihmeellisyyksiä vanginneet ja täten todistaneet ainakin avaruuden valtavan koon, jos  ei muuta, mutta  siihenkin joku neropatti keksisi vastaväitteen. Eläähän kai vieläkin ainakin jollain lailla huhu, että koko kuussakäyntihomma oli lavastettu...

 

AVARUUDEN KOKOISET PELOT...

voivatkin päästä hallitsemaan  ihmistä ilman rationaalisuuden häivää. Monesti juuri jokin tuntematon, kuten vaikkapa kuolema, herättää pelkoa, vaikka oma elämä olisi miten vaivalloinen. Kuolema on tietysti vielä lopullinenkin ainakin sillä tavalla, että tämän elämän kuviot loppuvat.  On hyvä, että elämää osaa rakastaa,  olipa se millainen tahansa. Mutta luonnollinen kuolemakin voi olla juhlallinen hetki, näin  kerrotaan monien filosofioiden pyhissä teksteissä, mm. teosofiassa ja mikäpäs minä olen  sitä epäilemään. Olen nimittäin ollut läheisen ihmisen kuolinvuoteen äärellä, ja voin sen todistaa, mitä nyt siinä omalta murheeltani pystyin tajuamaan.. Kun kuoleman majesteetti astuu huoneeseen, hiljenee ja pysähtyy kaikki elämän hyörinä, aivan kuin pikajuna pysäkille, jättääkseen yhden sielun sen kertaiselle pääteasemalle.

 

ONNI VAI ONNETTOMUUS

Entä onnettomuuksissa kuoleminen. Pitäisikö siihen jotenkin valmistautua, ettei se  tulisi ikävänä yllätyksenä ja yrittää jo etukäten psyykata itseään, että nyt kun astun tuosta ovesta ulos, niin mitä tahansa  voi sattua. Tosin oma koti on  ihmisille kuulemma vaarallisin paikka, tilastojen mukaan ainakin, mutta sitä on vaikea mieltää todeksi. Kotipesähän  on ihmiselle  turvasatama. Mutta pitäisikö tuo mielikuva nyt kerta kaikkiaan muuttaa ja huokaista aina syvästä helpotuksesta, kun on selvinnyt kotiovesta ulos ehjin nahoin ja yksi seikkailu tuossa vaarojen paikassa on onnellisesti  päästy läpi? Kuolema on ainoa varma asia elämässä, sanotaan. Se tuntuu aika yksinäiseltä ajatukselta. Parempi olisi, jos saisi ajatella elämän jatkumisen olevan varmin asia maailmassa. Niin haluan ajatella..,- Ettei  kuolemaa sinänsä lopullisena kaiken sammumisena edes ole, vaan jossain olomuodossa elämämme  jatkuu. Kaikkia tosin tämä ei  lohduta, ei aina itseänikään. Ei tahdota yhtään ylimääräistä jälleensyntymää, koska muistissa on vielä kuluvan elämän karikot. Ja kukapa tosiaan haluaisi elää koko ajan kärsimyksessä. Ei ainakaan  silloin , jos ei ymmärrä sen syytä. Jos se yhtäkkiä kerrotaan, voi ihminen sisimmässään tuntea tuon keromuksen olevan totta ja mieleen laskeutuu rauha. Hän vain tietää: näin se on, ja tuntee onnea, jollaista ei  ehkä ole vielä kokenut. Nyt hän on vain kiitollinen, sillä hän maksaa velkaansa. Ei ole sen  monimutkaisemmasta asiasta kysymys.

 

AINA ON TOIVOA

Aina voi tapahtua muutoksia parempaan suuntaan. Sillä hetkellä, kun velka on  suoritettu, on hetken aikaa täysin vapaa. Ja sellaisella hetkellä voi tapahtua jopa ihmeitä, vaikkapa yhtäkkinen parantuminen vakavasta vammasta tai sairaudesta. Ehkä ihmeparantumiset ovatkin sellaista perua, että ihminen aavistaa sen hetken tulleen, jolloin hän vapautuu karmastaan. Sen aavistuksen innoittamana hän hakeutuu vaikkapa kokoukseen, jossa parantaja tekee ihmeitä. Ja niin myös tuo ihminen paranee, koska oli sen aika, siihen tarvittiin vain parantajan antama sysäys.

sunnuntai, 26. maaliskuu 2017

Mitä? Uusi kevät taas!

WP_20170208_12_35_31_Pro.jpg

 

 

Elänkö jossain avaruusaluksessa, jossa aika kulkee ihan omaa  tahtiaan, sillä eihän siitä viime keväänä kirjoitetusta runosta ole kuin muutama pikku hetki... Mihin on vuosi haihtunut, minne aika katoaa, miksi en pysy mukana  - tai sitten pysyn vähän liiankin hyvin elämän kiihkeässä tahdissa, kun ei aika käy yhtään  pitkäksi. Siksi minut varmaan välillä suljetaan  nukkumaan Ruususen unta johonkin aikakapseliin, jossa kellun tiedottomuudessa ja ainoastaan näen painajaista, että muka olisin joku  parkinsonmummukka. Oikeastihan tietysti olen  nuori, terve, kaunis, fiksu, lahjakas, hyvä, auttavainen, ahkera...

Herran Parkinson on jokseenkin omistava luonteeltaan. Minulla on tunne, että se tahtoisi minut kokonaan viereensä petin  pohjalle, mutta  siellä nyt viimeistään minäkin alkaisin ikävystyä. Joten please, kehittäkää nyt jokin ihmeparannus tähän tautiin hyvät tutkijat ja arvoisat professorit. Aion kyllä itsekin  tehdä parhaani, että herra Parkinson saa nuolla näppejään, kun minä sen kourista livistän. Tai jospa se itse kyllästyy kosiskelemaan meikäläistä, harvinaisen itsepäistä ihmistä. Minua ehkä luullaan Ruususeksi, mutta olen ihan muuta. Sitten  tietysti olisin, jos minulla sellainen nimi olisi - ainakin nimellisesti. Kansakoulussa luokallani oli Ruusunen. Hänestä ei ainakaan prinsessaa olisi leivottu kovin helpolla, vaikka onhan sekin  nykyään mahdollista, hän kun oli poika, laiha ja totinen, niin kuin sen  ajan lapset taisivat olla.

No, lähdenpä tästä ulos jäykistelemään. Onneksi ovat nuo kävelysauvat. Ne alkavat viedä ihmistä kiihtyvää vauhtia eteenpäin niin, että jäykkyydet tipahtavat matkan varrelle. Alankin epäillä koko diagnoosia; miksi pystyn paremmin juoksemaan kuin kävelemään? 

keskiviikko, 22. helmikuu 2017

Kohinaa keittiössä...

 

 

.

 

WP_20150826_10_45_27_Pro.jpg

 

 

...kolahduksia olohuoneesa, eteisessä naksahtelevat tuolit, työhuoneessa tipahtelevat tavarat..... Minulla on äänekäs huusholli, mutta en uskalla sen ominaisuuden alkuperää  käydä tarkemmin pohtimaan. Parasta antaa kummitusten rauhassa tehdä työnsä ja hoitaa velvollisuutensa, sillä mitä enemmän  niihin kiinnitän huomiota, sen enemmän ne villliintyvät.  Riittää, että elävät ja näkyväiset voivat olla vähintään yhtä arvoituksellista porukkaa, oma itseni mukaan lukien. Miten elää sellaisten pimeiden puolien kanssa, joita tosin näkyy harvemmin, mutta ihan riittävästi sittenkin, esim. kun pahasti suutumme?  Miten oppia sietämään jonkun toisen yllättävää vihaa ja rajuakin palautetta ja oman itseni reaktioita siihen?

Joskus olen yhtäkkiä nähnyt välähdykseltä toisen naamion taa ja järkyttynyt siellä kohtaamastani aivan päinvastaisesta ihmiskuvasta, kuin mikä näyttäytyy fyysiselle silmälle. Sieltä voikin paljastua  äärimmäistä herkkyyttä, jonka kanssa ihmisellä itselläänkin saattaa olla  vaikea elää. Tuon oivalluksen kun muistaisi aina silloin, kun joutuu kohtaamaan esim. toisen suuttumusta.  Muistaisi, mitä on joskus nähnyt naamion takana. ..

Ihminen käyttäytyy sitä rajummin, mitä syvemmin loukkaantuu. Se on sitten toinen juttu, pitäisikö ryhtyä jotenkin työstämään  moisia luonteenpiirteitä, kun niitä omassa itsessänikin tunnistan. Sanotaanhan, että vain itseään voi muuttaa. Ja jos itsensä onnistuu muuttamaan, tarttuu se vähitellen toisiinkin. Tuo vaikuttaa hyvin loogiselta; jos itse pystyn olemaan inhimillinen ja katsomaan asioita toisenkin kannalta, ei toisenkaan tarvitse kiivetä parrikaadeille näkemyksiään puolustamaan tai jopa varsinaisesti sotimaan niiden puolesta, mitään konfliktia kun ei  syntynytkään.

Kävisikö niinkin, että kotikummitukseni hiljenisivät oman ajatus- ja tunne-elämäni rauhoittumisen myötä. Ei enää  eteisen tuolin narinaa, niin kuin siihen joku ohikulkija istahtaisi, ei itsestään kolahtelevia astioita kaapissa, ei paukahtelevia lipastoja, joilta on melkein pakko kysyä, mitä asiaa niillä mahtaa olla; ei omia aikojaan kolkkavia ovia, jotka aina vaan pysyvät raollaan, vaikka niitä kuinka monta kertaa kävisin sulkemassa...- Eivätkä edes ne lipastotkaan suostuisi enää tyhjää paukuttamaan, enhän sellaista kieltä kuitenkaan ymmärrä.. Täytyypä harkita, olenko niin suureen hiljaisuuteen vielä valmis...