Elämä alkaa mennä tosi pieneen. Kotoiset ympyrät ja pari pientä lenkkiä lähistöllä. No, ehkä se johtuu vain joulunpyhistä, vai onko olemiseni tosiaan noin pienimuotoista? Kohta kai ainoana seuralaisenani on herra Parkinson, hiljainen viekko, joka kuitenkin pitää huolen siitä että muistan hänet, ainakin ajoittain. Ja silloin hänet  tosiaankin muistan, kun kädet alkavat koppuroitua ja jalat tikuttaa pikku-askelia. Silloin tuntuu arvon herra sanovan: Etpä ole ottanut mömmöjäsi oikeassa suhteessa... Minä sinulle suhteet näytän, tekisi silloin mieli vastata

, mutta kun se muuten on aika lailla vielä lempeästi  minua kohdellut, niin en halua rähjätä. Muille tämän kyseisen olemuspuolen  kohtaaminen  voi olla jopa vastenmielistä tai pelottavaa. Ulkopuolisistahan voi tällainen tuntua paljon kauhistuttavammalta, kuin itsestään taudin kantajasta. Tuosta tuleekin mieleen huvittava kuva pienen naisen selkä vääränä kantamasta isosta miehestä. Mutta näin se vain on minun osani, mitä sitä valittamaan. Toisinaan kyllä tekisi mieli kapinoida, jos huomaa diskriminointia kohdistettuna itseensä juuri sen tähden, että on sairas. - Tai vanha, tai  hulluboheemi taiteilija. Tai kaunis, ruma, suttuinen, siisti, tyhmä tai älykäs. Kaikki voi joitakin joskus ärsyttää ja minkäs  teet, et voi olla kenellekään muulle loppujen lopuksi mieliksi, kuin totuudelle ja sillekin hyvin harvoin. Mutta hyvä, että edes silloin. Totuudessa ei ole mitään arvostelukykyä häiritseviä tekijöitä, se näkee vain sen, mikä on, eikä mitään sen  ulkopuolelta. Tai jos näkee, ei kiinnitä huomiota.