Minun suomalainen sieluni on viime vuosina alkanut soida yhä voimakkaammin sekakuorona oman maani ja naapurikansojen sävelin.  Ne aivan kuin kietoutuvat erottamattomina toisiinsa, sillä kaikilla kansoilla on omat kansallishenkensä, jotka pohjmmiltaan haluavat vain rauhaa ja rakkautta ihmisten kesken. Niin  uskon ja se vaikuttaa loogiselta, sillä jokin voima tuntuu sitovan kunkin kansan yhteen, mutta toisaalta ihmiset kaikkialla ovat samanlaisia pohjimmiltaan ja  haluavat vain  rauhaa ja onnea.

Tuo tunnelma tuntui tulevan todistetuksi vieraillessani Tanskan maassa, sillä sen ilmapiiri muotoutui miellyttäväksi kokemukseksi. Tosin olen kuullut, että toisessa maassa ei oma kohtalo ja tehtävä, joka ihmisellä on tänne syntyessään, paina läheskään samalla tavalla. Joka tapauksessa toivon Tanskan kansalle ja yksittäisille ihmisille pelkkää hyvää tulevaisuutta.

En olisi uskonut esim. Aalborgia niin viehättäväksi keskustan keskiaikaisine taloineen, joissa ihmiset vieläkin  asuvat, tai uudempine rakennuksineen, jotka hyvin sopivat vanhaan tyyliin.  Erääseen  niistä, isoon tavarataloon tosin meinasin  eksyä itsestänikin, mutta ei kai se tuon talon syy ole. Esikaupunkialueetkin olivat siistejä, huolehditun ja hyvinvoivan näköisiä puhumattakaan maaseudusta ja siellä näkemistäni hauskan näköisistä asumuksista.

Luonto ja maisemat yllättivät minut täysin, niin vaihtelevaisia näkyjä näin.  Oli lakeutta silmänkantamattomiin, lapin tunturimaisemia muistuttavia alueita ja valtavia, koko ajan kasvavia hiekkadyynejä myrskyävän meren rannalla, korkeita kukkuloita syvien laaksojen välissä, juhlallisen suuria lehtipuita, joiden rungot loistivat syksyssä kirkkaanvihreinä sammalesta, jota niiden rungoilla kasvaa. Jossakin meren rannalla kasvavat puut olivat ainaisessa tuulessa vääntyneet kumaraisiksi hahmoiksi, jotka kääntävät selkänsä  merelle ja sen ainaiselle viimalle. Melkein odotin, että sen seudun talotkin olisivat kyyristyneet samoin...

Siisteys oli silmiinpistävää varsinkin kirpputoreilla ja ystävällismielisiä ihmisiä oli kaikkialla. Saattoi olla tietysti toisenkinlaista tunnetta, mutta sitä sattuu joka paikassa. Ystävällisyydestä puheen ollen tapasin eräällä kirpputorilla miehen, joka oli suuri Suomen ystävä ja  monta kertaa täällä  käynyt. - Ja sanottakoon, että jopa lentoaseman virkailijat, jotka työnsä vuoksi joutuivat tonkimaan koko käsilaukkuni sisällön ihmisten nähtäville, tekivät sen erittäin ystävällisessä hengessä. Eräs heistä, "läpivalaisulaitteen" vartija jopa päästi minut etukäteen ainoana matkustajana portin läpi tyhjään odotustilaan nähtyään kai laukkuni penkomisesta johtuvan järkytykseni ja huterien polvieni tutinan, kun en löytänyt ulommasta odotussalista istumapaikkaa. 

Sitä ennen eräällä sivupöydällä kaivellessani sekoitettuja tavaroitani ja epätoivoisesti tarkistellessa, että ainakin oleellisimmat olivat tuossa  tarkastusmylläkässä  mukana säilyneet, huomasin yhtäkkiä lipun, joka siististi nökötti edessäni. Ensin ajattelin sen olevan roskan, kunnes älysin sen muistuttavan omaa lippuani epäilyttävän paljon. Myötätunnon siivittämä aavistus sen unohtumisesta syttyi tajuntaani ja ajattelin itseäni samanlaisessa tilanteessa, kuin lippunsa kadottanut, joka juuri käsittää sen. Niinpä kiikutin lipun äkkiä virkailijalle, vaikka ensin  olin epäröinut ankarasti. Lippu näytti niin säntillisesti asetetulta, että epäilin sitä jonkun noutamaan tulevan. Mutta ei, joka kerta kulkiessani siitä ohi, se yhä oli ollut omistajaansa kaipaavan näköisenä nököttämässä paikoillaan...

No niin,  koska siis pääsin viimeiseen odotustilaan,  minä ja koneen pilotti istuimme aitiossamme muun matkustamon kansoittaessa lasiseinän takana olevan  yleisen odotussalin ja katsellessa minua kummeksuvasti. En silti tuntenut olevani mitenkään VIP, varsinkaan silloin kun kaivelin rupiset evääni esille...

Helsinki- Vantaan lentokentällä kai aloin jo tottua lentoasemiin ja lähdin seuraamaan  sellaisia henkilöitä, jotka olin lentokoneessani nähnyt. Kysymys ei ollut mistään väijymisen halusta, vaan oletin heidän johdattavan minut mahtavine suuntavaistoineni sinne, missä liukuhihnalla ilmestyy mustasta aukosta aina  lisää matkalaukkuja ja niistä saa valita, minkä haluaa.. Ai eikö? No, joka tapauksessa näin, miten isojen laukun kolhojen perässä esiin ilmestyi söpö, pikkuinen laukku, joka  oli kuvioitu sievästi valkoisilla täplillä ja sen minä valitsin, koska se oli sievin ja siinä oli jotain  tuttua.. No, oikeastihan se tietenkin oli minun laukkuni.

Vielä  tarjosi Elämä yhden elämysnäytelmän matkalla lentoasemalta Helsingin juna-asemalle. En nimittäin ehtinyt edes yrittää ostaa lippua, kun piti hypätä junaan. Junassa näkyi olevan jokin lippuautomaatti, mutta siinä jytkeessä parkinsonin suomalla tasapainolla ja haperoilla sormillani ei olisi mitään  lippua ostettu. Kuljin siis ns. "pummilla" ja odotin koko ajan lipputarkastajan ilmestymistä saattamaan minut häpeään ja maksattamaan minulla mielettömän tarkastusmaksun, mutta kaiken ei siis tarvitsekaan mennä vaikeimman mukaan, koska häntä ei näkynyt.

Koko päivä siinä matkustamisessa kuitenkin meni, ennenkuin tähtikirkkaana iltana pikku pakkasen nipistellessä nenää rullasin pikku matkalaukkuni läpi Vilppulan laajan keskustan. Kotona aika oli pysähtynyt siihen pisteeseen, kun pari viikkoa sitten läksin ja alkoi jatkua taas  siitä, kun tulin takaisin.

Mutta kaikkea ei ole vielä kerrottu... eikä itse asiassa kerrotakaan, Ehkä kolmas osa Tanskan matkakertomuksestani, jos sellaisen saan aikaan, käsitteleekin tanskalaisia ihmisiä.