Vanha katti katsoi peiliin. Sieltä sitä tuijotti takkuinen  kissan naama, vai mikä lie ollutkin, mörkö vähintään.

Jaahas, tyypillinen aamuilme, se totesi, kun ei muutakaan  keksinyt. Tosiasiassa se oli ihan pihalla, vaikka vielä sisällä viipyikin, aamuhämärissä.. Kuka sitä oikeastaan peilistä tuijotti, ei ainakaan mikään kovin hyvä tuttava, jos ei nyt pahakaan sanan varsinaisessa merkityksessä ja sen hyvyydenkin voi ymmärtää vaikka miten monessa mielessä. Mutta lähimenneisyyden muistot jostain syystä nyt juuri harmittivat niin, että katin takkuinen häntä kiemurteli kuin käärme sen takalistossa, eikä se varmaan sitä itse edes huomannut...

Eikö se ollut juuri taas mielistellyt tai ainakin teeskennellyt ja yrittänyt miellyttää ihan tosissaan  milloin ketäkin hallitsevan rodun edustajaa, herraa ja narria, että ne paijaisivat edes vähän ... Vähän ne todella olivatkin paijannneet... Mihin sen  rotuylpeys tai ainakin oman arvontunto oli kadonnut, sillä itseään kunnioittava  katti ei koskaan  olisi sieluaan myynyt ja alistunut... niin, mihin? No, ainakin kerjäämään jotain suosioksi tai edes sietämiseksi ihmisten kielellä kutsuttua hyödykettä.

Miten katista tuntuikin niin keljulta? Oliko se kyllästynyt rooliinsa elämän näyttämöllä? Mitä jos se oli ymmärtänyt sen ihan   väärin? Ehkä sen ei pitänytkään enää elää tuota paljon   puhuttua,   jopa kadehdittua kissanelämää, ei edes koiran, joka monesti kyllä vastoin uskomuksia olikin  parempaa kuin kissan elo täällä. Tai riippui tietysti olosuhteista, joihin piski- tai katti-rukka oli syntynyt, sillä katu-kissa tai - koira kuulosti jokseenkin työläältä kohtalolta verrattuna  lemmikkiin, jota yritettiin varjella liialta lihomiselta.

 

Mutta eräs ajatus oli vainonnut kattiamme viime aikoina erityisesti, vaikka se oli yrittänyt kääntää huomionsa johonkin järjellisempään, kissaeläimelle sopivampaan suuntaan. Nimittäin: Millaistahan olisi olla ihminen? Sille tuli outo olo aina tuota oikeastaan sen aivokapasiteetille liian suurta kysymystä pohtiessa, tai oikeastaan yrittäessään sitä häätää.. Sen nenä väpätti hermostuneesti, häntä viuhui kuin jonkin ihmisten närhinvärkin rupeli, eikä se voinut pysyä arvokkaasti paikallaan vaikka tavallisesti sai olla ylpeä viileästä rauhallisuudestaan. Sen takaa se ylhäisen välinpitämättömästi pitkin nenän varttaan tarkkaili ihmisten touhuja, kuin  ne olisivat olleet korkeintaan hyönteisten älykkyystasolla.

Mikä sitä riivasi, sitä se äänekkäästi tyhjään ilmaan naukaisten kysyi, kuten monesti ennenkin odottamatta mitään vastausta, sillä  kukapa olisi osannut selittää, miksi sen hieman halveksimat olennot olivat yhtäkkiä saaneet niin suuren sijan sen ajatuksissa.

Silloin  kuuluikin yhtäkkiä ääni jostain läheltä: "Itseäsi sinä mietit, luontokappale, et  ihmistä!" Katti parkaisi pitkän mou`un. Kuka täällä oikein kummitteli.. "Eipä kukaan", tuntui joku ääni taas sanovan. "En minä mikään varsinainen kummitus ole -  tosin henkiolento, mutta työltäni ja tehtävältäni lähinnä sinun kaltaistesi vanhojen kattien ohjaaja. Siinä tapauksessa nimittäin, jos katti ryhtyy yli kylkiensä miettimään  omaa paikkaansa ja siinä sivussa maailman menoa pohtimaan niin, että pian jokin pikku aivoissa niksahtaa."

"Kuule, minulla mikään niksahda! Ja vanhako muka! Itse olet vanha kuin taivas, näkeehän sen jo valkoisista hapsistasi, jotka roikkuvat ikävästi kasvoilllasi kai juuri siitä syystä, että ne peittäisivät lukemattomat rypyt ja uurteet, jotka kulkevat karvattomalla naamallasi ristiin  ja rastiin..."

"Nono, eipäs heittäydytä ilkeämieliseksi, siitä ei hyvää seuraa, eikä varsinkaan iloa sen kummemmin kateille kuin inehmoille. Eihän minulla mitään pahaa  tarkoitusta ollut, anteeksi vain jos loukkasin herkkää, karvaista hipiääsi."

"...No jaa, taisinpa vähän  hermostua, mikä lie pistänyt... Ja nytpä näenkin, että sinähän ilmiselvästi jotenkin  muistutat meikäläistä. Karvainen ainakin olet, et yhtään niin sileä kuin ensin luulin..."

"Niin, katsos, sen tähdenhän minä olen asiakaskuntani näköinen, ainakin hieman, että te kaikki karvaiset otukset luottaisitte ja kuuntelisitte minua. Antaisitte auttaa, jos apua tarvitsette..."

"Tiedä siitä avusta, ei minulla  mitään hätää ole. - Tosin viime aikoina on ollut jotenkin hieman - ja korostan sanaa hieman -   tukala olo, kuin  en tietäisi enää mikä, tai  kuka olen ja  mitä tämä elämä oikein tällaiselle kissamaiselle otukselle loppujen lopuksi yrittää opettaa."

"Mutta sehän on jo paljon, jos ymmärrät, että se haluaa opettaa sinulle jotain... Voin  kertoa, että niin se yrittää tehdä jokaiselle..."

"Mitä, eikö ainoastaan minulle vaan toisillekin, noille ihmisillekinkö... Ei uskoisi, että ne mitään kylläkään oppivat, mutta tietenkin tuollaisillekin on annettava edes mahdollisuus, vai?"

"Ei sinun tarvitse ihmisiä halveksia , niin kuin ei mitään muutakaan elämän muotoa. Kaikella on oma paikkansa ja tehtävänsä. Ja oikeastaan voin paljastaa, että ihmisellä vasta iso tehtävä onkin, ne raukat vain eivät sitä itse tiedä tai tajua. Niidenhän pitäisi tämä pallo pelastaa, niiden  hoidettavaksi se on annettu... Mutta ensin niiden pitäisi saada oma sydämensä reilaan, ohjaamaan  oikeaan suuntaan, joka veisi siihen kuuluisaan ja tavoiteltuun päämäärään, rakkauteen kaikkia olentoja kohtaan. Silloinpa loppuisi sotauho ja tuho ja viimeinkin kaikki saisivat elää rauhassa tässä maailmassa..."

"Vai niin, uskoisiko tuota.  Ihmisethän ne kaikki aseetkin ovat luoneet ja tuoneet.. Eikös sittenkin  me katit oltaisi parempia rauhan tuojia - me tappelemme reilusti katti kattia vastaan pelkin kynsin ja hampain..."

"Sotaa se on sekin. Sotaa on jo vihan ajatus. Vihaa on jo paha toive. Pahaa on  jo kateus, vahingonilo..."

"Lakkaa jo luetteloimasta! Ok, alan ymmärtää yskän, ainakin noin niinkuin hämärästi. Kissana ja kattina olen  kuitenkin vielä niin suoraviivainen, että haluaisin tajuta, mihin tällä esitelmälläsi pyrit, oi muukalainen."

"Sinun kohdallasi lähinnä siihen, että koska olet alkanut asioita pohtia, sinun ehkä täytyisi alkaa myös tekemään muutosta elämässäsi. Silloin pääset tasapainoon ja rauhaan ja voit taas elää kattina kattien ja miksei ihmisolentojenkin joukossa -  tekemässä hyviä töitä, sen minkä osaat ja ymmärrät. Sittenpä saatat joskus tulevaisuudessa vaikka ihmiseksikin  syntyä ja silloin opit sitäkin elämän muotoa ymmärtämään."

"No johan pomppasj,  sano savolaenen. Ei niin ikinä ihmiseksi - tai olisiko sittenkin... Minähän voisin sitten  ihmisille  opettaa, miten  asiat oikeasti ovat, joten voisihan se olla mielenkiintoistakin... Niin, miksikäs ei, olenkin jo vähän kyllästynyt tähän samaan karvaiseen naamaan..."

"Eiköhän vähän nöyrempi asenne pukisi sinuakin, eli tuskin sentään opettajaksi voisit heti ryhtyä, ellet nyt sitten pelkällä olemassaolollasi toimisi jonain varoittavana esimerkkinä... Naaman karvattomuutta en voi kylläkään luvata, sillä jopa niillä, joilla ihmisolennoista pitäisi olla karvaton naama, saavat joskus jostain kohtalon oikusta parran, niinkuin ihmisten naamakarvoja kutsutaan."

"Kai se riski on silti otettava. Äläkä luule, etten huomannut kiusoitteluasi huonosta esimerkistä... Mutta mitäs siitä; eikun kohti uusia seikkailuja..."

"Onnea matkaan..." kuului jonnekin kaukaisuuteen häipyvä ääni. Vanha katti sitä aikansa kuunteli ja vaipui sitten tyytyväinen virnistys suupielissään rauhalliseen uneen.... Kai sen voi arvata, mistä se uneksi...