Ihmisten keskinäisten vaikeuksien määrä on vakio. Näin voisi omasta elämästään päätellä, kun joutuu samojen ongelmien kanssa kamppailemaan kerta toisensa jälkeen.  Mikä se aina vetääkin samankaltaisiin  tilanteisiin, joissa itsetuntoaan saa tosiaan yrittää ankarasti varjella. Läheskään aina se ei onnistu, vaan alkaa nähdä itsensä tavallista negatiivisemmassa valossa.  Esim. sattuessaan vilkaisemaan peiliin, sieltä katsookin vastaan noita-akka, pahantahtoinen ja pitkäkyntinen, vaikka peiliin katsoja on omasta mielestään korkeintaan pitkät kynnet omaava ja nekin vain silloin, kun ei ollut löytänyt itsestään energiaa  niiden leikkaamiseen. Mutta helposti negatiivisuus tarttuu ja alkaa uskoa ties mitä, jos se vähänkään vastaavaisuutta omassa minäkuvassa löytää. Varsinkin lastensa vuoksi on helppo syyllistyä. Siinä auttaa kuitenkin se tietoisuus, että koskaan ei ole halunnut mitään tai ketään vahingoittaa, vaan on toiminut niin kuin on toiminut auttamistahtoisesta lähtökohdasta. Jos  siinä on epäonnistunut, on yritys kuitenkin ollut vilpitön ja ainakin itsensä on laittanut likoon ns. munaskuitaan myöten. Mutta sellaisessa likoonlaittamisessa on vaaransa. Olisikin aina punnittava oman tasapainonsa kestävyyttä, sillä se ei ainakaan mitään tai ketään  auta, jos auttaja-yrittäjäkin  alkaa rakoilla. Lopulta ei ehkä ole muuta keinoa, kuin antaa kaikki suuren Elämän käteen, toivoa ja rukoilla, vaikka se vanhanaikaiselta kuulostaakin. Mutta mitä muuta voi tilanteessa, jossa ei mitään tosiaankaan voi...