Tässä katsellessani ulkona ikimyrskyksi  kai muuttunutta tuulen  tuivertamista, tulee mieleen, että jokainen Tintti-fani tietää kenestä puhutaan, jos kysytään, kuka sanoi: Voi myrskyn  tärsky ja tyrsky! Kapteeni Haddock, tuo viinaan hiukkasen, vai sanoisiko huikkasen menevä väriläiskähän se päästelee melkein jokaisessa Tintti-sarjakuvassa kuolemattomia ladelmia voimasanoista, joiden keksimisestä täytyisi antaa kiitosta myös kääntäjälle. Niitä voi täysin rauhallisin  mielin lukea pikkuväellekin (tarkoitan siis lapsia, en menninkäisiä, tai muita vaapsahaisia) niiden mielenrauhan siitä häiriintymättä, mutta sanojen tarkoitus ja voima kyllä tulee kaikille ymmärretyksi. No, merimarsun munaskuut ja sian suorot ovat jo vähän  sillä rajalla, mutta menköön nekin. Analfabeetit ja autodidaktit taas pakottavat tarttumaan sivistysanakirjaan, mutta lieneekö sekään  pahitteeksi. Mullisaukon poika lähinnä naurattaa ja turskatti myös...

Sitäkö on tullut luetuksi Tintit kannesta kanteen ja etu-  sekä takaperin, lukemattomat kerrat? Täytyy tunnustaa näin käyneen. Lento 714 vie Bula Bula Bomballe, Rakham Punaisen aarre taas kaukaiselle saarelle tai Salaperäinen tähti taivaasta tipahteneelle meteorille keskellä valtamerta.  Jne. voisin tältä istumalta luetella vaikka mitä edes vilkaisematta kirjahyllyni suuntaan, jossa Tintti-sarjakuvat on isoiksi opuksiksi sidottuina aina odottamassa paluutani niiden ihmeellisten seikkailujen maailmaan. Se on pitkä perinne ensin isäni lainatinttien lukemista kuunnellen,  jopa vielä silloin, kun jo osasin itse lukea, sitten aikuisena hankittuani kaikki Tintit itselleni, sen jälkeen lasteni kanssa yhä uudestaan palaten Aurigon temppeliin ja Mustalle saarelle tai Tiibettiin, jossa nähtiin Jeti, hirmuinen  lumimies. Siellä seikkailevat Dupont ja Dupond, aina yhtä  hölmöinä, professori Tuhatkauno hajamielisesti hielurillaan mitaten, että vähän  enemmän länteen kyllä täytyisi mennä; ihmisen piirteitä omaava koira Milou ja tietenkin Tintti, aina ritari nuhteeton ja lahjomaton, paitsi joissain varhaisimmissa suorastaan rasistisissa jutuissa.

Sivuhenkilöistä tulee tietysti mieleen Bianca Castafiore, mahtava Milanon satakieli ja hänen veret seisauttava aariansa Faustista. Tai Seraphin Lampion, joku sietämätön sukulainen suurperheensä kanssa. Ja joka kerta kun kapteeni Haddock yrittää soittaa autokorjaamolle, puhelu menee Sanzotin liha ja leikkele - kauppaan, tai päinvastoin.

Oi, miten tuttu ja turvallinen maailma sieltä tulvahtaakaan, kaikista vaaroista  huolimatta, sillä tiedän, että ei niille käy kuinkaan, loppujen lopuksi. Toisin on elämän laita, ja sitä paetakseen kai aikuinenkin silloin  tällöin mielellään sukeltaa vaikka kuun kamaralle Tintin  ja kumppaneiden  kanssa. Sillä reissulla taisikin olla koko lössi Tintistä Dupondteihin. Ja tarina oli tehty kauan ennen oikeaa kuulentoa...

Kuuta voikin  taivaalta tavoitella elämänsä aikana monet kerrat. Ei ota uskoakseen, että se ei välttämättä ole minua varten, vaikka miten monta kertaa saisi kuu-ukolta näpeilleen. Tai olisiko tuo kohtalo, joka räpsäyttää, että elä sinä  tyttö yritäkään sellaista saada, mikä ei sinulle kuulu. Kumma se kylläkin on, että juuri sitä haluaisi, mitä ei saa, sellainen on ihmismieli. Ja olenpa sellaistakin nähnyt, että jos ihminen  jonkin saa, tuo jokin lakkaa kiinnostamasta, vaikka sen omistaakseen olisi kaikkensa likoon laittanut. Mutta Tintin pelastuspartio sen sijaan on aina pyyteettömästi valmiina lähtemään ja jättämään kaiken pelastaakseen milloin  kenetkin, ilman palkan toivoa. Elävässä elämässä on  vain  itse yritettävä itsensä pelastaa, ei ilmaannu pelastavaa ritaria haarniskassa tai ilman. Mutta avuksi toisillemme saamme kylläkin olla, sehän on eräs ihmisyyden tunnusmerkki.