Elämän mahtava puu  se kaikkialle kohoutuu yli pilvien taivaita kurkottamaan. Sen juuret uppoaa syvyyksiin alkumerien syövereihin ja kantaa se oksillaan salaisuuden, sen varjoten, sillä on se salaisuus ihmisen. Mutta ei siihen kuulu sotaisuus, ei se innoitu muistoista taistojen, välillä pallomme kansojen, noiden  menneiden sotien, hävittyjen, sillä sodassa häviää  ihmisyys ja sen myötä voiton mahdollisuus. Mitä merkitsee sille, kuka toiset voitti ja mille aatteelle milloinkin uhrattiin, juuri ihminen niin? Se tuntee kaikkien kärsimyksen, joka taistoissa lisääntyy ja kenen on syy? Ei jumalien, ei enkelten, vaan meidän ihmisten. Kunpa rauhaa vain tahtoisi sydämessään, ettei synnyttäis  myrskyjä pieniäkään lähettäen niitä uhoamaan ja tuhoamaan elämää elettäväksi, ei kuoltavaksi annettua, meidän eteemme kannettua.