Elänkö jossain avaruusaluksessa, jossa aika kulkee ihan omaa  tahtiaan, sillä eihän siitä viime keväänä kirjoitetusta runosta ole kuin muutama pikku hetki... Mihin on vuosi haihtunut, minne aika katoaa, miksi en pysy mukana  - tai sitten pysyn vähän liiankin hyvin elämän kiihkeässä tahdissa, kun ei aika käy yhtään  pitkäksi. Siksi minut varmaan välillä suljetaan  nukkumaan Ruususen unta johonkin aikakapseliin, jossa kellun tiedottomuudessa ja ainoastaan näen painajaista, että muka olisin joku  parkinsonmummukka. Oikeastihan tietysti olen  nuori, terve, kaunis, fiksu, lahjakas, hyvä, auttavainen, ahkera...

Herran Parkinson on jokseenkin omistava luonteeltaan. Minulla on tunne, että se tahtoisi minut kokonaan viereensä petin  pohjalle, mutta  siellä nyt viimeistään minäkin alkaisin ikävystyä. Joten please, kehittäkää nyt jokin ihmeparannus tähän tautiin hyvät tutkijat ja arvoisat professorit. Aion kyllä itsekin  tehdä parhaani, että herra Parkinson saa nuolla näppejään, kun minä sen kourista livistän. Tai jospa se itse kyllästyy kosiskelemaan meikäläistä, harvinaisen itsepäistä ihmistä. Minua ehkä luullaan Ruususeksi, mutta olen ihan muuta. Sitten  tietysti olisin, jos minulla sellainen nimi olisi - ainakin nimellisesti. Kansakoulussa luokallani oli Ruusunen. Hänestä ei ainakaan prinsessaa olisi leivottu kovin helpolla, vaikka onhan sekin  nykyään mahdollista, hän kun oli poika, laiha ja totinen, niin kuin sen  ajan lapset taisivat olla.

No, lähdenpä tästä ulos jäykistelemään. Onneksi ovat nuo kävelysauvat. Ne alkavat viedä ihmistä kiihtyvää vauhtia eteenpäin niin, että jäykkyydet tipahtavat matkan varrelle. Alankin epäillä koko diagnoosia; miksi pystyn paremmin juoksemaan kuin kävelemään?