Sittenkin vielä kerran sukellamme kalevalaiseen maailmaan, kun huomenna on koululaisnäytös kaksi kesää eläneestä näytelmästä; Alus täynnä aartehia. Vasta sen jälkeen laskeutuu hiljaisuus kesäteatterin näyttämölle, mutta toivottavasti vain väliaikaisesti.  

Hiljaisuutta onkin monenlaista. Metsien syksyistä hiljaisuutta, kun tuulikaan ei uskalla puita liikauttaa ja linnut vaikenevat tehtävänsä tehtyään, kun ovat saattaneet jälleen yhden pesueen maailmalle. On tyyntä syysmyrskyjen edellä.  Kesäkaupunkien hiljaisuudessa voi taas huomata, että ihmiset ovat niiden sokkeloista karanneet tuhansien järvien rannoille. Tai tehtaitten tauko ikuisesta kolkkeestaan antaa omituisen, tyhjyyttä humisevan olon. Miten osata olla, kun uuvuttava ja monotoninen jyske ja pauke on yhtäkkiä poissa, aivan kuin jotain tuttua sittenkin kaipaisi, kun on vain hiljaisuus, outo ja odottamaton, ja kuitenkin hartaasti  kaivattu.

Toivooko todellisesti aina ja joka tilanteessa sitä, mitä uskoo toivovansa? Ehkä ihminen vain tuntee tarvetta saada elää suloisessa kaipuussa ja haluaisi sen säilyttää. Jos yhtäkkiä kaikki unelmat toteutuisivat, saattaisi se olla paha shokki. Mitä kaivattavaa sitten enää olisi, mitä saisi toivoa kiihkeästi, mitä räytyen haikeudesta voisi enää tavoitella varmana tavoitteen saavuttamattomuudesta. Siinä  voisi olla samat tunnelmat kuin  eräillä räksän  pojilla, joita  oli siunaantunut kerrankin ylitse pesän  laitojen pursuten,ja niinpä niiden todennäköinen vapauden  kaipuu koki täyttymyksen, kun  yhtäkkiä yöllä koko levinnyt pesänrähjä pudota  tussahti hyvin syöneine poikasineen maahan kotipuun juurelle. Siinä tuli tosi äkkiä räksän pojille kiire löytää suojaa, lienevätkö ahtaissa oloissaan liikaa vapaudesta haaveilleet... Tämän näin eräänä yönä lähinnä sieluni silmin, kun en tullut nousseeksi ylös luontokappaleiden takia, vaikka kuulinkin draaman, jota lähimmän puun ympärllä  läpikäytiin..

Entä ihmisten hiljaisuus? Ulkoinen tai sisäinen, tai molemmat, jolloin kyllä luulisi kylmän  tuulen puhaltavan sielun  hiljaisuudessakin, mutta onko sellaista edes olemassa. Ulkoinen hiljaisuus monesti kätkee taakseen kiivaan sisäisen raksutuksen, joka voi kuulua joidenkin ympärillä olijoiden herkemmille aisteille kaikessa kuulumattomuudessaan. Mutta, entä sisäinen  hiljaisuus, jolloin puhe voi olla tyhjää täynnä ja pimmeetä puolillaan. Sanojen takaa ei löydä mitään elävää... Vai onko se sittenkin omaa ymmärtämättömyyttäni, kyvyttömyyttä nähdä kulissien taakse, maailmaan, joka on  todellisin. Jos sen uskaltaisi kohdata, näkisi hyvyyttä, jota eivät roolit peitä.