Kaikki tuntuu itsestään selvältä ja jokapäiväiseltä, silloin varsinkin, kun se todella on jokapäiväistä. Niin kuin savusauna, joka takavuosina lämpeni joka ikinen päivä silloisessa asuinpaikassani. Jopa niin jokapäiväistä se oli, että en aina

jaksanut sinne mennä. Ja kuitenkin savusaunassa on jotain ainutlaatuisen mystistä. Vaikka itsekin opettelin sen lämmittämisen, oli oikeastaan arvoitus, miksi se milloinkin oli  kuumempi, viileämpi, kitkuisempi, seesteisempi... Mutta aina se virkisti ihmeellisesti, kun sinne vain vaikka kuinka väsyneenä jaksoi raahautua.

Eilen tuli sellainen  tunne, että savusaunaan pitää päästä päänsä pesemään. Niinpä pakkasin kaikkea mahdollista isoon oranssiin laukkuun ja läksin pimeään tai oikeastaan sillä hetkellä vielä hämärään tarpomaan kantamuksineni parin kilometrin matkalle tuttuun paikkaan, itseasiassa Väinölän teosofiseen yhteisöön. Oranssi laukku oli mukana sen vuoksi, koska tuntui, että se näkyisi pimeässä paremmin. No, totesin pian, että se todella oli vain oletus, sillä pian tuskin itse näin laukkua kainalossani. Suurin osa matkasta on vailla yhtäkään valoa tienvierillä, joten jos lunta ei olisi ollut, ei näkyvyyttäkään  olisi siunaantunut metriä pitempään. Tuon olin karvaasti kokenut edellisenä syksynä, jolloin uhkarohkeasti läksin pimeälle tielle ja oli totisesti täysi työ ja tekeminen pysyä edesjoten kuten sillä tiellä.

Nyt minulla oli taskulamppu, mutta sen valo oli niin vaatimaton, että se tuntui ikään  kuin leviävän laajaan hämäryyteen. Ryhdyin ajattelemaan kaikkea mielenkiintoista  ja niinpä matka meni kuin huomaamatta, kun  ei vilkuilllut ympäröivien metsien varjoihin, ja satuin vieläpä osumaan perille juuri ruoka-aikaan. Yritin kyllä selittää, että se ei ollut tahallisesti ajoitettu, mutta vaikka olisi ollutkin, tuskin se väki olisi pahakseen pannut.

Jossain vaiheessa viimein  pääsin savusaunaan. Se olikin tällä kertaa ätäkästi lämmitetty niin, että kaikki ulokkeet olivat kärventymisen partaalla. Mutta hyvää teki vähän kärähtääkin, eikä ulkona  itseään pestessä  tuntenut kylmyyttäkään. Siellä pakkasen monesti pannessa tulee kyllä joskus mieleen, että on tämäkin  aika eksoottista elämää...  Sisällä hämäryydessä, suorastaan pimeydessä ei aina erota, ketä siellä mahtaa olla. Mutta tuo pimeys on pehmeää ja turvallista, niinkuin ilmapiiri siellä muutenkin. Löylyn henget  henkäilevät tervehdyttäviä hönkäyksiä ympärillleen ja ihminen kietoutuu lämpövaippaan, joka  tunkeutuu luihin ja ytimiin asti. Tuntuu kuin se menisi sieluun saakka ja tuudittaisi sitäkin sylissään niin, että kaikki kylmyys ainakin hetkeksi häviää. Niinpä saunoja oli kauttaaltaan hyvillä henkäyksillä käsitelty, kun sieltä poistui. Nyt vain harmittaa, etten muistanut edes kiittää saunasta...No, ruuasta sentään kiitin!