Yön humina hiljainen soi korvissain, mut vain minulle se soi eikä aamunkoi tule hätistämään sitä tieltään, vaikka mieltään se miten näyttäisi. Ehkä päässäni se soikin vain, eikä pääse korviani pitemmälle, vaan on niihin juuttunut ja ihmettelee miten muuttunut voi olla ihminen... Mä pystyisinkö samaan, johon moni täällä pystynyt on, että huonoon jamaan jättäisin toisen olennon. Nyt ainakin vastaisin; koskaan en! Vaan jos täällä jotain vannoo, kohta kiinni siitä jää ja joutuu itseänsä katselemaan peilistään.... Kenties se onkin sisällä mun pään, jos joutuu pettymään ja näkemään sen kauhufilmin kohtauksen, kun olento inhimillinen kuorii päältään muodon entisen, jonka alta paljastuu kurvit  kuolaavan sarvipään, joka aikeissa heti on sua hyökätä syömään... Vaan ootko varma, ettei oma karma, tai vanhan turkkis harva karva sua peilistä siinä tuijota?

No myönnetään, on  tässä hitunen liioittelun makua, se piristää niin mukavasti päivää arkista. Se kai oisi tämän elomme tarkoitus, että sydämiimme kasvaisi ateeksiantamus, ensiksi ihan itselleen, jolloin osaisi sen soveltaa myös toiseen ihmiseen. Näät jokaisella historia on, monilla meistä jopa holtiton, eikä se pääty tähän päivään, tai elämään tämänkertaiseen, vaan voi sitä peratessa joutua syvälle menneeseen, jossa tuli tehtyä kai sitä sekä tätä, ja oli siinä tarkoitus useasti hyvä, mutta kaiken muuttaa saattoi suuri hätä, kun ei osunutkaan tielle se onnen kultajyvä. Vaan kun löytyy tietoa syistä tekojen, ja seurauksen kun joutuu kohtaamaan, alkaa oivaltaa kai vähitellen, miten voisi parhaiten auttaa osaltaan. - Ei itse etsis kostoa tai oikeutta, ei vaatis toista tilille, ei pyörittäisi päässään maailman pahuutta. Niin voisi ehkä itsestään pystyä hyvyyttä löytämään ja  siitä ainoastaan vois alkaa maailmaansa paremmaksi tekemään.