Minulla oli täti, sanottakoon häntä vaikka Roosaksi. Hän oli tätiyden perikuva, aito  ikäneito, jota tuskin lienee miehenpuoli kädestäkään koskaan nykäissyt. Sisarustensa lapsia hän rakasti kai melkein eniten maailmassa ja heitä, eli meitä hemmotteli. Hänen olemuksessaan oli jotain määrittelemätöntä hienostuneisuutta, jopa uljuutta, kun hän selkä suorana istui koko 150-senttisessä pituudessaan ja katseli ankarasti häntä kuvaavaan kameraan. Hän oli myös mitä vaatimattomin, itsestään numeroa tekemätön ihminen ja  valmis aina  auttamaan, missä apua tarvittiin. Maalla asuessamme hänen vierailunsa monesti muodostuivat juhlahetkiksi. Etenkin jouluina. Valtava laukku, joka  keikkui hänen käsivarrellaan, sisälsi aina jotain mukavaa yllätystä lapsille, ja ikiaikainen  nuttura  hänen niskassaan pani miettimään,  tokko hän oli koskaan leikkauttanut hiuksiaan. Hän ei sitä kertonut, mutta oli hänellä muitakin salaisuuksia...

Mistä oli hän saanut veripunaisella kivellä koristellun kultasormuksen, tai missä hän monia iltojaan vietti, kun ei lähes tulkoonkaan aina ollut saatavillla ja tavattavissa, niin kuin olisi olettanut perheettömän ikäneidon olevan aina passissa sukulaisia varten?  Tai keiden olivat ne monet nimet ja kasvot, joita hänen valokuvissaan ja korteissaan vilisi. Ne olivat suvulle tuiki tuntemattomia. Hän jos kuka osasikin sivistyneesti elää kaksoiselämää. Kumpikaan hänen elämänsä puoliskoista ei häirinnyt toisiaan. Tosin muistan hämärästi Roosa-tädin kanssa menneeni joulujuhlaan johonkin toiseen paikkaan kuin kirkkoon tai seurakuntatalolle ja siellä laulu raikui ja kitarat soivat, eikä siinäkään siten ollut paljonkaan ihmettelemistä, sillä kotona oli sama  meininki, meilläkin laulu raikui ja kitarat, trumpetit ja  madoliinit soivat, joskus olivat soineet hanurit ja harmoonitkin, kunnes ne ehkä rahapulassa oli myyty pois.

Roosan menemisten salaisuus oli kyllä kaikkien tiedossa. Hän oli nimittäin jo nuorena liittynyt helluntaiseurakuntaan ja oli siellä lopun ikänsä. Ei sitä kukaan ihmetellyt tai paheksunut, niin kuin olisi luullut siihen maailmanaikaan ja umpiluterilaisissa piireissä. Se vain oli osa meitä, vaikka olikin meille muille kuulumatonta, sillä Roosa-täti ei koskaan siitä aatesuunnasta puhunut ja vain pieniä  jutun pätkiä joskus hänen huuliltaan tipahteli niistä ihmisistä, jotka  hänen seurakuntaansa kuuluivat ja tuntuivat olevan kuin toinen perhe. Tuosta puhumattomuudesta saattoi suvun suvaitsevaisuus tietenkin johtua, sillä omat kokemukset olivat aika myrskyisiäkin, kun en malttanut olla hiljaa  keski-iän kynnyksellä  löytämästäni  teosofisesta aatteesta...

Entä se sormus... Kai sen koko suku tiesi, tai aavisti ainakin, että itse oli Roosa-täti sormuksen nimettömäänsä ostanut. 1900-luvun alusssa syntyneelle naiselle oli siihen  aikaan oikeastaan aika häpeällistä olla naimaton. Niinpä erään teorian mukaan hän hankki  nimettömäänsä sormuksen siksi, että kukaan ei tietäisi hänen   olevan  tuollainen ylijäämänainen. Itse melkeinpä  enemmän kallistun toisen teorian  puoleen, eli syy oli yksinkertaisesti halu olla rauhassa, sillä ehkä kiiltävä  rengas nimettömässä takasi hänelle jonkinlaista suojaa tunkeilevilta kosijoilta. Jälkimmäistä teoriaa puolustaa sekin, että ottajia kyllä olisi ollut uljaspiirteiselle, naiselliselle ja topakalle Roosalle.

Roosa oli ihminen monella tavalla. Auttavaisuutta ja rakkautta riitti hänessä moneen suuntaan. Mutta olemuksessaan hän kantoi myös  jotain määrittelemätöntä särkyneisyyttä. Kukapa näillä turuilla täysin ehjänä säilyisi? Vaikea on sitäkin määritellä, miksi silloin, kun kaikki ovat ympärillämme, se on itsestään selvyys, jota ei edes vilahtaen ajatella. Mutta  kun he poistuvat kukin vuorollaan, huomaavat jäljelle jääneet tyhjän paikan  ja puuttuvat tarinat tai naurun josta vain muistojen  kaiku kertoo...Mutta ehkä ei ole tarkoitus kuolemaa kauheasti ajatella elämän melutessa koko suvun, tai muuten vain läheisen ryhmän eläessä ympärillä, kaikkine puolineen, ärsyttävine ja rakastettavine ominaisuuksineen, jotka vain heillä voivat olla juuri sellaisina, ei kellään  muulla.

Kun Roosasta aika jätti, peri äitini hänen hämäyssormuksensa, mutta ei  sitä  koskaan käyttänyt. Minulle se siirtyi äitini muutettua toisille tasoille. Ehkä se tuli lohtuna, tosin laihana, nuorena saamani komean kivisormuksen häviämisestä. Ikään  kuin elämä sanoisi, että et sinä nyt sentään peukalon pään kokoista "rubiinia" tarvitse, pääsi se vain sekoittaisi, kun olet niin yliherkkä... Siihen voisin  vielä lisätä, että Roosa-tädin sormuksella voi olla aurassaan joitakin suojelevaisia elementtejä johtuen käyttötarkoituksesta, johon se oli  hankittu...

No, olen minä kyyneleen kokoisestakin  "rubiinista" kiitollinen, mikäpä etten olisi. Ja onhan  siinä dramaattista symbolia yllin kyllin:    verikyynel, katharsiksen kirvoittama... Sellaistakin voi ihmiselämään joskus kuulua ja onneksi on ihmiselle itkun lahja annettu. Se huuhtelee sielua ja sydäntä, vaikkei nyt ihan rubiineja vuodattaisikaan. Sitä paitsi, Roosan rubiinisormus sai rikkouduttuaan  uuden elämän omatekoisessa heilurissa, poikki menneenä painona katkenneen kultaketjun päässä. - kuulostaa aika surkealta, mutta hyvin tuntuu toimivan; heiluu aina juuri niin kuin minä  tahdon.