Itkijänaisten valtakunta

Kirjoitan runon, joka kertoo juuri sen hetkisestä tunnelmastani. - No, myönnetään. Se on sangen surumielinen. Toisena hetkenä taas sormeni näpyttelevät iloisempaa tekstiä, koska olen iloisemmalla tuulella. Eikö siis yksinkertainen johtopäätös ole se, että ihmisen mieliala  vaihtelee, eikä siitä tarvitse huolestua. Silloin voisi tosissaan huolestua, jos toinen ei koskaan mitään negatiivista ilmaisisi, vaan vaikka hammasta purren olisi aina hyvällä mielellä - olevinaan.

Onko siis nykyajasta kaikkien psykologien, psykiatrien, mielenterveysyksiköiden, moninaisten psyykenlääkkeiden yms. ilmestymisen ja leviämisen seurauksena viety ihmisen oikeus suruun, alakuloon ja väsymiseen. En toki moiti niitä hienoja ihmisiä, jotka pystyvät niin vaativaa työtä tekemään, kuin myötätunnollaan parantamaan särkyneitä sydämiä ja mieliä. Mutta kaikki elämisen vaikeus ei ole välttämättä heidän vastuullaan, olihan ennen maailmassa, tai ainakin  Suomessa,  oikein itkijänaisten ammattikunta. Moni siihen nykyäänkin tuntee vetäymystä ja sielussaan onkin siinä lahjakas. Ei tarvitse kuin ajatella itkemistä, niin kyyneleet alkavat vuotaa. Mutta nykyisessä tehokkaassa, rationaalisessa ja ulkoisesti hillityssä, hallitussa ja valvotussa yhteiskunnassa tuollainen kuohuilu saattaa olla epäkorrektia. Edes naiset eivät saisi kai sitten olla  herkkiä.

Tunteista...

Mutta täytyisihän ihmisellä olla oikeus käydä läpi tunteitaan. Jos ei niin saa tehdä, ne tosiaankin patoutuvat jonnekin sisimmän synkimpiin syövereihin ja mitä niistä siellä  muhii... Joskus tuntuukin, että itsessä olevat ja tulevat mielialat saavat ympäristönkin ihmeellisesti kuohuksiin, vaikka omista tunnekuohuistaan huolimatta yrittäisi kuinka rauhallisesti ilmentää itseään. Onko siis silloin väliä, rupeaako riehumaan, vai ei, kun joka tapauksessa ympäristö kärsii samalla tavalla, olipa ulospäin suuntautuminen hillittyä tai hulluutta?  Jo sisäinen suuttuminen saattaa olla liikaa.

Älä sinä ihminen hermostu...

Tulee mieleen muutamia johtopäätöksiä. Jos on teosofian ottanut ohjenuorakseen tässä elämässä, pitäisi  yrittää opetella vihastumisen asteettaista voittamista, se käsittääkseni on teosofian eräs ydinajatus. Mutta koska tietää omat kykynsä vaillinaisiksi tällä alueella erityisesti,  olisi ehkä, jos tuo ensin mainittu tavoite tuntuu vielä liian vaikealta, yritettävä olla enää ainakaan lisää hermostumatta muiden hermostumisesta. Osaisi edes siihen sen tilan etenemisen pysäyttää. Sillä kyllä sillä todellakin on väliä, ryhtyykö riehumaan suurieleisesti vai pitääkö mölinät mahassaan. Olisi aina parempi ottaa pahat sanat kiinni ennen kuin ne pujahtavat ulos ja saavat paljon pahaa aikaan. Elämä tuntuukin olevan aaltoliikettä eteenpäin ja taaksepäin, mutta toivottavasti aina piirun verran  enemmän eteenpäin...