Vanha jo oon, kai  tarpeeksi katsonut kuutamoon

ja  viisauteen niin mielelläin kääntyisin hartaaseen

vaan mikä lie kumma tuo tunteiden summa

kun  se vie pauhaten  rauhan ajatuksen

rytmin sotkee ja on niin notkee

että jäykin jaloin vain seuraamaan aloin

mikä perillä oottaa maalissa sen, tuon kohtalon kummallisen

toivon vaan, että tietää sen saan

oman itseni löydän, kun viimeisen pöydän

nurkan varjoista valitsen vasta ja kuin lasta

saa elämä opettaa, kun ei se muuten osaa lopettaa

virvatulien perässä juoksemasta

tai tuulta tavoittamasta

Vaikka varjoaan  pelkää ja kääntää selkää

se silti eteenpäin kulkee ja jotenkin julkee

astua tietä joka juuri oli arvoitus suuri

ja kaukana pysyykin, jollei mielin avoimin

osaa tutkia elomme monia mutkia

Vaan jos en sitä nyt ole ymmärtänyt

onnea tuota ihmisen, suosikin jumalten

niin tämän  tien mä  lopppuun vien

joskus tuulessa kuullen, kuun valossa nähtynä luullen

tai säteissä auringon valaistu totuus on

sillon tietäen kaiken tarkoituksen

voin  hymyten vain muistaa vaivojain

jotka luonani joskus kävi, silloin ne ovat  ystäviäni