Vanha jo oon, kai tarpeeksi katsonut kuutamoon
ja viisauteen niin mielelläin kääntyisin hartaaseen
vaan mikä lie kumma tuo tunteiden summa
kun se vie pauhaten rauhan ajatuksen
rytmin sotkee ja on niin notkee
että jäykin jaloin vain seuraamaan aloin
mikä perillä oottaa maalissa sen, tuon kohtalon kummallisen
toivon vaan, että tietää sen saan
oman itseni löydän, kun viimeisen pöydän
nurkan varjoista valitsen vasta ja kuin lasta
saa elämä opettaa, kun ei se muuten osaa lopettaa
virvatulien perässä juoksemasta
tai tuulta tavoittamasta
Vaikka varjoaan pelkää ja kääntää selkää
se silti eteenpäin kulkee ja jotenkin julkee
astua tietä joka juuri oli arvoitus suuri
ja kaukana pysyykin, jollei mielin avoimin
osaa tutkia elomme monia mutkia
Vaan jos en sitä nyt ole ymmärtänyt
onnea tuota ihmisen, suosikin jumalten
niin tämän tien mä lopppuun vien
joskus tuulessa kuullen, kuun valossa nähtynä luullen
tai säteissä auringon valaistu totuus on
sillon tietäen kaiken tarkoituksen
voin hymyten vain muistaa vaivojain
jotka luonani joskus kävi, silloin ne ovat ystäviäni
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.