.

 

 

 

...kolahduksia olohuoneesa, eteisessä naksahtelevat tuolit, työhuoneessa tipahtelevat tavarat..... Minulla on äänekäs huusholli, mutta en uskalla sen ominaisuuden alkuperää  käydä tarkemmin pohtimaan. Parasta antaa kummitusten rauhassa tehdä työnsä ja hoitaa velvollisuutensa, sillä mitä enemmän  niihin kiinnitän huomiota, sen enemmän ne villliintyvät.  Riittää, että elävät ja näkyväiset voivat olla vähintään yhtä arvoituksellista porukkaa, oma itseni mukaan lukien. Miten elää sellaisten pimeiden puolien kanssa, joita tosin näkyy harvemmin, mutta ihan riittävästi sittenkin, esim. kun pahasti suutumme?  Miten oppia sietämään jonkun toisen yllättävää vihaa ja rajuakin palautetta ja oman itseni reaktioita siihen?

Joskus olen yhtäkkiä nähnyt välähdykseltä toisen naamion taa ja järkyttynyt siellä kohtaamastani aivan päinvastaisesta ihmiskuvasta, kuin mikä näyttäytyy fyysiselle silmälle. Sieltä voikin paljastua  äärimmäistä herkkyyttä, jonka kanssa ihmisellä itselläänkin saattaa olla  vaikea elää. Tuon oivalluksen kun muistaisi aina silloin, kun joutuu kohtaamaan esim. toisen suuttumusta.  Muistaisi, mitä on joskus nähnyt naamion takana. ..

Ihminen käyttäytyy sitä rajummin, mitä syvemmin loukkaantuu. Se on sitten toinen juttu, pitäisikö ryhtyä jotenkin työstämään  moisia luonteenpiirteitä, kun niitä omassa itsessänikin tunnistan. Sanotaanhan, että vain itseään voi muuttaa. Ja jos itsensä onnistuu muuttamaan, tarttuu se vähitellen toisiinkin. Tuo vaikuttaa hyvin loogiselta; jos itse pystyn olemaan inhimillinen ja katsomaan asioita toisenkin kannalta, ei toisenkaan tarvitse kiivetä parrikaadeille näkemyksiään puolustamaan tai jopa varsinaisesti sotimaan niiden puolesta, mitään konfliktia kun ei  syntynytkään.

Kävisikö niinkin, että kotikummitukseni hiljenisivät oman ajatus- ja tunne-elämäni rauhoittumisen myötä. Ei enää  eteisen tuolin narinaa, niin kuin siihen joku ohikulkija istahtaisi, ei itsestään kolahtelevia astioita kaapissa, ei paukahtelevia lipastoja, joilta on melkein pakko kysyä, mitä asiaa niillä mahtaa olla; ei omia aikojaan kolkkavia ovia, jotka aina vaan pysyvät raollaan, vaikka niitä kuinka monta kertaa kävisin sulkemassa...- Eivätkä edes ne lipastotkaan suostuisi enää tyhjää paukuttamaan, enhän sellaista kieltä kuitenkaan ymmärrä.. Täytyypä harkita, olenko niin suureen hiljaisuuteen vielä valmis...