Slaavilaista melankoliaa maustettuna naisten välisellä solidaarisuudella

Tulipa eräässä savolaiskaupungissa vastaan venäläinen nainen, juuri sellainen  täysverinen sketsityyppi, joka putousohjelmastakin löytyy. Hänen puheensa pulputusta oli hauskaa kuunnella, kun hän kerta toisensa jälkeen suurieleisesti ihasteli tyttäreni lasta, valitti aviomiehensä  epäluuloisuutta ja vaimon pitämistä itsestäänselvyytenä. Ja tietenkin suomeksi, mutta juuri oikeanlaisella, pehmeällä venäjän aksentilla.  Siinä melkein alkoi epäillä olevansa keskellä jotain  piilokameraa, kun samat jutut ja eleet vain jatkuivat jatkumistaan. Hän kai halusi purkaa itseään ventovieraille. Se voisikin olla helpompaa  sekä purkajille että tuon purkauksen vastaanottajille noin ylipäänsä, kun vuoropuhelua eivät häiritsisi koettu yhteinen historia ja tunnesiteet. Ne voivat nimittäin suuresti haitata toisen puheen oikeaa ymmärtämistä ja vastaanottokykyä. Toisen ymmärtäminen on huomattavasti helpompaa, jos heti ensimmäisistä sanoista  ei nouse kaikenlaista turhaa tunnekuohua, joita tunnesiteet helposti nostavat. Ja jos tarkkailen toisen reaktioita ja yritän niihin sopeuttaa omia sanojani, niin rasittavaksihan se käy. Toisaalta, sellainen on loppujen lopuksi yksilön ongelma. Miksi lähteä käyttäytymään niin, kun voisi yrittää kasvattaa itseään pelosta pois, sillä jonkin asteisesta pelostahan useat ihmissuhdeongelmat johtuvat.

Virkistävä tuttavuus tuo "Natasha"

Mutta tuo venäläinen nainen laski viimein  meidät jatkamaan  matkaamme. Kaikkea hyvää hänelle! Venäläisiin ihmisiin tuntee näin suomalaisena suhtautuvansa aivan erityisellä ja erikoisella vireellä, onhan kansojemme keskinäinen historia täynnä monenlaista uhoa ja tuhoa. Niiden muistojen jo tahtoisi  vaipuvan unholaan, sillä pohjimmaisena lienee kuitenkin kansojemme yhteinen, slaavilainen melankolia ja suomalaisten syvämietteisyys yhdistettynä venäläiseen taiteelliseen temperamenttiin. - Eikä tässä jutussa mitään otsikossa luvattua voipumista ollutkaan, oikeastaan vain virkistymistä...