Joskus herää ikään kuin keskellä painajaista, jonka itse on luonut. Se on tyytymättömyyden luoma musta tila, joka kiertää kehää sen itsensä ja siinä vellojan ympäri eikä siitä pääse pois... Ei ennenkuin jotakin sen luonteesta tajuaa ja pyrkii muuttamaan tuon kehän kiertosuuntaa, kampeamaan sitä vähitellen positiivisuuteen ja valoon.

Joskus onnistuukin näkemään ahtaat kuvionsa ikään kuin ulkopuolelta ja ihmettelemään, miksi ei voisi tyytyä siihen, minkä elämä antaa? Miksi aina pitää olla toivomassa enemmän? Tai sitten vähemmän, pääasia, että juuri siihen, minkä saa, ei ole halukas tyytymään. Mikä antaa siihen oikeuden ja luvan? Sillä jos elämään todella luottaisi, ei mikään tuntuisi pahalta tai  epäoikeudenmukaiselta, tai liian hyvältä ja siten jo rasittavalta.. Ja vaikka ei niin luottaisikaan siinä mielessä, etteikö tietäisi kohtalon jotain kärsimyksiä tuovan mukanaan, niin kuitenkin voisi ajatella, että on vain olemassa asioita, jotka  tapahtuvat tai eivät tapahdu, eikä minun  tarvitsisi tuon tapahtumisen tai tapahtumattomuuden  takia  polttaa päreitäni, tai suistua murheen  suohon.

Ehkä tuollainen ajatus tuntuu älyttömältä, sillä tunteet tekevät ihmisestä elävän olennon, juuri ihmisen, mutta omalla kohdalla kyllä vähempikin tunteilu riittäisi. Voisi nähdä asiat, pahat ja hyvät, käsitelläkin niitä, mutta oikeastaan uudella tavalla, ei vanhanaikaisesti taistelumentaliteetilla, joka on näyttänyt jo luonteensa ja sopimattomuutensa ongelmien ratkaisijaksi kaikissa sodissa ja kriiseissä.  Eihän se mitään auta, jos ryhdyn antamaan negatiivisia voimia jo ennestäänkin miinus-merkkisille asioille, vaikka voisikin kuvitella, että kahdesta miinusmerkistä saattaisi hyvässä lykyssä muodostua plus-merkki... .

Jos osaisikin aidosti, sydämestään hyväksyä tilanteet. Pystyisikö siten estämään niiden laajenemista aivan uusiin mittasuhteisiiin? Eräs hyvä ystävä kerran esitti tällaisen ajatuksen, että ajattelisikin kapinamielen  sijasta aivan selkeästi: Minä hyväksyn tämän tilanteen, hyväksyn, mitä tapahtuu, yksinkertaisesti; hyväksyn! Siitä lähtien tuo mullistava ajatus on elänyt alitajunnassa tai missä lieneekään... Minussa kuitenkin. Ja tosiaan, olenhan sen itsekin herra Parkinsonin kanssa lähikontaktissa eläessäni  huomannut: Jos sitä hiukankin enemmän moitin ja valitan sen olemassaoloa elämässäni, sen negatiivinen puoli ikäänkuin saa voimaa ja tarrautuu minuun yhä syvemmin ja tiukemmin ja oloni huomattavasti pahenee, aivan fyysisesti. Jos taas yritän olla sitä huomaamatta, se pienenee, käy ohuemmaksi, ja alistuu olemaan vain yksi osa elämästäni.   Ainakin toistaiseksi...

Yleensäkin luulisi kaikkien tai ainakin useimpien asioiden, olivatpa ne ladatut negatiivisesti tai positiivisesti, käyttäytyvän tällä perin loogisella  tavalla, eli imevän innolla kaiken voiman, minkä niille on valmis antamaan. Negatiivisuutta lie maailmassa  jo yli tarpeen, joten koettaisi vain keskittyä johonkon  muuhun, kuin sitä paisuttelemaan. Positiivisten juttujen pullistelusta ei niin haittaa olekaan. Saatetaanpahan vain pitää positiivista ihmistä jotenkin lapsellisena ja  yksinkertaisena. Mutta eikö sekin ole parempi, kun kalevalaisin sanoin kuvattu: Murti suuta, väänti päätä, murti mustoa haventa. Ja henkisen opettajani sanoin: luonne tasainen, aina vihainen...  Eikä itseään voi asettaa yhtään sen havainnon ulkopuolelle.   Ei varsinkaan yläpuolelle.