Nuorena tuli öisin lenneltyä taivaan ja maan välillä, joskus niin korkealla että pelottamaan rupesi ja kiireenvilkkaa piti ryhtyä kiskomaan itseään alemmas kauhomalla ilmaa sen minkä kerkesi, mutta tietysti päinvastaiseen  suuntaan, kuin ottaessaan korkeutta.  Mutta  lentoon lähtö oli aina helppoa, sen kuin levitti siipensä eli kätensä  ja ponkaisi ilmaan.

Toisin on nyt. Monessa mielessä. Harvoin tulee  lentounia nähtyä ja vielä harvemmin niitä toteutettua, nimittäin lentokoneeksi kutsutussa ihmeaparaatissa (miten tuollainen superpainava esine pysyy  ilmassa, saatikka nousee sinne?) Jotkut joogit kai nousevat ilmaan, mutta itse en levitoimista osaa.

Tänä syksynä kuitenkin iski matkakuume. Voisi sanoa kuin huume, sillä viidenkympin villitys on muuttumassa kuudenkympin villitykseksi ja siitä kai se jatkaa pari seuraavaa vuosikymmentä, kunnes on kyllästynyt tähän persoonaan ja muuttaa muille, autuaammille sijoille.. - Näin joulun kynnyksellä tosin tulee mieleen vähemmän autuaat siat...

Monia esteitä tietysti ui heti matkaan. Ensimmäisinä omat epäilykset matkalle lähdön oikeellisuudesta. Toiseksi omat pikku pirut, jotka etsivät aina hampaat irvessä tilaisuutta sotkea omat ja toisten  sanat selvittämättömäksi vyyhdiksi. Ja kolmanneksi nuo suuret ja mahtavat lentokentät, joissa sai tosissaan etsiä sekä lentokonetta, itseään että eilistä päivää. Eikä pelon kylmä rinki eräässä ruumiin osassa yhtään auttanut asiaa.

Olin jo kerran kääntynyt matkalta mahtavien  väärinkäsitysten sotkiessa kaiken puuroksi, joten nyt en voinut sitä pettymystä, tai vaihtoehtoisesti helpotusta, tuottaa minua ainakin jonkinlaisella innostuksella odottavalle ystävälle. Mutta jälleen sai mummukka järkytyksellä todeta maailman olevan menossa siihen, että tuhat konetta joka niemessä ja notkelmassa, tai oikeammin kaupoissa, junissa ja lentoasemilla odottaa  ihmisparan osaavan käyttää niitä tuosta vaan.  Eikö kukaan enää palkkaa ihmisiä palvelemaan toisia ihmisiä?

On se kuitenkin aika kummallista, että pitää pyytää ja rukoilla apua virkailijoilta, jotka kaiketi sitä varten juuri palloilevat check in laitteiden liepeillä. No, nöyryyskoulua tämäkin asiakkaille, jotka luulevat suuria itsestään. Sen jälkeen saikin panna parastaan sprintissä pitkin loputtomia käytäviä kohti oikeaa porttia, josta oikeaan koneeseen pääsisi.  Auta armias jos juoksi ohi huomaamatta opastinta... Mutta nämä olivat vielä pieniä ympyröitä verrattuna suureen mualimaan, jonne jostain tipahdin koneen oltua myöhässä parisen tuntia. Tietenkään jatkoyhteydet eivät vetäneet.. Mutta Elämä näytti taas ihmeellisen avunannon voimansa, kun se istutti viereeni suomalaisen lämmintä ystävällisyyttä pursuavan rouvashenkilön. Vai liekö enkeli ollut...  Hän minut oman kiireensä  kustannuksella auttoi sen verran eteenpäin, että  suurlentokentän kolkat koluttuani, epätoivosta toivoon  sukellellessani, enemmän tai vähemmän ystävällisiä, ulosanniltaan mahdottomia  ymmärtää tai ihan selkokielisiä virkailijoita  jahdattuani lopulta selvisin toiseen koneeseen tosin  niin paljon myöhässä, että ystävä oli  jo luopumassa odotuksestaan. Kun kaiken lisäksi mobiilista virta loppui, ei ollut mahdollisuutta mitään ilmoittaakaan. Lopullisessa määränpäässä  puolen yön jo kääntyessä aamuun löysin  sentään pistorasian, josta sen verran virtaa irtosi, että se  riitti mobiilin henkiin herättämiseksi.

 Niin pääsin Tanskan Kööpenhaminaan ja sieltä Aalborgiin. Mutta mitä siellä  näin tai miten takaisin pääsin on uuden jutun  aihe. Jo sen takia kuitenkin kannatti tuo reissu heittää, että sain kokea ihmisten ystävällisyyttä ja auttamistahtoa, empatiaa ja myötäelämisen kykyä. Jos joku olikin komenteleva ja vähät välitti tilanteestani, niin heti hänen  jälkeensä joku muu otti minut ihmisenä vastaan omaan reviiriinsä. Sillä sitä juuri auttaminen on, ottamista toisen, täysin tuntemattoman ikäänkuin oman auransa sisälle. Se ei siis olekaan mitään yksinkertaista ja helppoa, vaan aika riskaapeliakin  toimintaa. Mistä voi tietää  miten toisen voimat vaikuttavat. Mutta silti ihmisyyden kirjoittamattomiin ja kirjoitettuihin lakeihin kuuluu toistemme auttaminen, jos toinen  sitä  tarvitsee.  Se tavallaan synnyttää velan Elämälle, maksaa samalla  mitalla tai vähän suuremmalla, mitä oli osakseen saanut. Ja kuitenkaan se ei ole kaupantekoa sanan varsinaisessa mielessä. Ei voi ostaa tai myydä todellista rakkautta, se syntyy ja elää vapaudessa, jonka annamme toisillemme ja sitä kautta myös itsellemme.