On kai meneillään vastusten viikot, jolloin mikään ei oikein onnistu, ainakaan siten kuin haluaisi, vaan joko ei mene ollenkaan tai menee överiksi. Kun vilautan ihan vain varmuuden vuoksi sairaanhoitohenkilökunnalle pientä ihottumaa, siitä seuraa sarja laboratoriokokeita ja 4 tunnin istuminen terveyskeskuksessa, jonne virtaa juuri sinä iltana ambulansseittain liukastuneita, joten heidän kohtansa huomioon ottaen tunnen itseni turhaksi tiellä olijaksi. Mutta ainakin minut otetaan vakavasti, eikä sysätä sivuun tyyliin: ei sinua mikään  vaivaa. Ja vielä kaiken kiireen keskellä!

Tai kun lähden talviteloilta nostetun pyöräni selässä pitkästä aikaa viilettämään hurja vapauden tuulen uljellus  korvissani,  kaadun samalla reissulla kaksi kertaa täysin samalla tavalla, vain eri maisemissa. Mitään ei onneksi rikkoudu, ainoastaan itsetunto hieman  kolahtaa löytäessäni itseni asfaltilta lähikaupan pihasta ja ihmiset tulevat ihmettelemään, kävikö  kuinkaan. Mutta sinänsä lohduttavaa, että ihmiset vielä ainakin näillä leveysasteilla välittävät.

Mutta kun yritän maksaa laskujani,  ohjelma kieltäytyy yhteistyöstä, tai kun tahtoisin nostaa automaatista rahaa,  se on suljettu, tai kun yritän iltapimeällä ja  vähintään yhtä kylmällä järjestää itselleni kyytiä kotiin sieltä terveyskeskuksesta, kaikki ovat tietymättömissä ja pakko on vain uhkarohkeasti sukeltaa jäätäväään pimeyteen, jossa vaihteetkin kieltäytyvät toimimasta. Mutta perille päästyäni samassa talossa asuva ystävä lääkitsee kohmeista olemustani vähintään kolmesti kirkastetulla tuliliemellä.

Kun yritän matkustaa junalla noin 300 km:n päässä olevaan  vanhaan  kotikaupunkiin, hyppään elämäni ensimmäisen kerran  väärään junaan niin, että konnari saa käyttää kaiken fiksuutensa pelastaakseen minut oikeaan kulkupeliin. Ja minä kun sentään olen lonkuttanut junassa jos toisessakin! Kokonainen juna seisoo pikkuasemalla minun vuokseni, kun tämä rautateiden ritari katsoo ja varmistaa, että höpertävä mummo todellakin kömpii siihen junaan, mihin pitikin.

Kaiken huomioon ottaen ei liene yllätys, että kun yritän kiitosta vr:lle lähettää tuon pelastavan enkelin olemassaolosta, se ei onnistu, vaan kiitoskirje häipyy lähetettäessä jonnekin bittiavaruuteen tai vieläkin kauemmas, ellei peräti mustaan aukkoon.  Mutta vaikka tilanteet menevät överiksi, tai eivät toimi ollenkaan, voi yhteenvetona todeta, että me ihmiset aina ja kaikkialla tarvitsemme toistemme apua. Niinpä toivoisi itsekin olevansa silloin hereillä, kun joku lähistölle ilmestyvä sitä kaipaa.