WP_20150827_09_05_44_Pro.jpg

 

Olipa kerran kissa, hieman kai rähjäinen takkuturkki. Olihan sillä ikääkin reilusti, vaikkei vielä sentään ikälopuksi voinut sitä sanoa. Sen äänikin mourusi yhä ihan siedettävällä vibratolla, tai  niin se ainakin  itse luuli. Oli miten oli, vanhemmilla päivillään se oli kehitellyt itselleen uuden harrastuksen: Se oli alkanut elää kesäkissan elämää.

Kaikkihan tietävät, mikä on kesäkissa. Se on  pikkuinen  kissanpentu, joka suloisena karvakeränä otetaan keväällä tai kesällä ja sitä paijataan valoisana ja lämpimänä aikana esim. mökkiympäristössä niin, että  se raukka luulee olevansa onnellisin pikku katti ja oppii vain luottamaan ystävällisiin ihmisiin ympärillään. Syksyn kylmien tuulten tullen kylmenevät myös ihmisten sydämet, kun sen huomataan venähtäneen karvakerästä honteloksi katiksi, joka on kaikkein  helpointa jättää mökille oman onnensa nojaan. Ja julminta. Mutta meidän kissamme ei ollutkaan enää poikanen tai oikeastaan tyttönen, kaukana siitä. Hieman vanhuudenhöperö sen jo täytyikin olla, sillä  kuka täysjärkinen, elämää nähnyt katti enää ehdoin tahdoin hyppäisi kesäkissan epävarmaan ja tunteita raastavaan rooliin.

Kenties se kuitenkin ihan hyvin tiesi, mihin ryhtyi. Oli vain olevinaan ikään kuin hieman syyntakeeton niin, että kaikki muut kissat luulivat sen ihan omaa viattomuuttaan sotkeutuvan kesäkissan osaan, kerta toisensa jälkeen. Mutta paheksuttiin sitä myös, että  tuollaista nyt piti vakaisen vanhan katin ruveta harrastamaan, kun olisi voinut keskittyä johonkin järkevään, hyvään ja hyödylliseen..  Sitä  kyllä myös ihmeteltiin, miten joku vielä huoli kesäkissakseen tuollaista takkuturkkia, jonka parasta ennen -päiväys oli vanhentunut kauan sitten, kun oli nuorempiakin tarjolla. Eikö kesäkissan pitänytkin olla mahdollisimman tuore ja sievä, pehmeä ja siloinen...

Niin  vain kattimme kuitenkin sai muutaman pestin ihan peräjälkeen, mikä lie ohranjyvä ollut niiden silmissä, jotka  siihen lankaan menivät. Eikä se edes niitä etsinyt, ei mourunnut talojen  pielissä, ei raitilla itseään näytellyt. Joku vaan ilmestyi tarjoamaan taputuksia ja aikansa muka emmittyään tämä oman rotuisensa katti tarjoukseen suostui. Ihan tunnesyistä, se täytyy sanoa hänen puolustuksekseen. Oli kissaksi hänellä laaja sydän, mutta sen hän vasta vanhoilla päivillään  huomasi. - No, hyvä kun edes silloin...

Harrastuksensa kullakin, tuumi kesäinen  luonto ja tuuli sen mukana katin turkkia leyhytteli, ja jos itse  Suuri Elämä näitä tapahtumia edes kummemmin oli huomaavinaan, se vain hymyili melkeinpä haikeasti. - Olisihan  tuolla katilla ollut tärkeämpääkin tekemistä, mutta kai tämäkin sille jotain opetti erilaisista kohtaloista maan päällä.

Ehkä Elämä näki sen sydämeen, jossa kyti salaisin haave. Katti nimittäin ihaili suuresti sairaalakissoja, joita esim. kuolevien osastoille oli  pestattu lohduksi ja iloksi. Tosin ne taisivat hakeutua mieluiten juuri henkensä heittämäisillään olevien kainaloon, josta potilas saattoi tehdä tietyt johtopäätökset. Mutta pitkään kärsineelle tieto kuolemasta olikin varmaan tervetullut ja auttoi jopa hellittämään otettaan loppuun kulutetusta elämästä, jotta kuoleman majesteetti saattaisi vapaasti astua esiin. - Vaikkei  katti nyt ihan niin suuria itsestään kuvitellut, että sairaalakissaksi pääsisi, niin jonkin sortin auttajaksi kuitenkin...

Mikäpä siinä, tuumasi suuri Elämä, käyköön nyt läpi tuonkin vaiheen, kun tuntuu se niin olevan hänen luontoaan lähellä tällä hetkellä. Ehkäpä siitä jotain uutta oivallusta syntyy, tuoreita ajatuksia puhkeaa ja niitä kuulle ja auringollekin lauletaan, niin kuin vain vanha katti mouruta osaa, koko  sydämensä pohjasta.