Mihin uskomme todellisesti... Mihin pitäisi uskoa? Ihmiseen itseensäkö? Elämä heittää kerta toisensa jälkeen eteemme tilanteita, jotka tuntuvat kysyvän: joko nyt kunnioitat itseäsi ja luotat omaan sisäiseen totuuteesi, tehtävääsi, kouluusi? Joko nyt osaat omaa jumalallista itseäsi sen verran arvostaa? Sillä sinä itse olet vastuussa, mihin voimasi menevät ja mitä ne aikaan saavat. Herkkyyttä, ja luovaa voimaa, jos niitä jossain ilmenee, voidaan käyttää monella tavalla, sillä elämä on voimien vaihtelua. Ja ihminen itse on vastuussa, miten rajansa asettaa.
Mutta miten tuo rajojen asettaminen tapahtuu niin, että siinä olisi ihmisyys mukana. Että siinä määräisi anteeksianto ja se ponnistaisi veljeyden lujalta, mutta joustavalta pohjalta? Usko itseen ja omaan hyvyyteen ja hyvään tahtoon varmaankin auttaisi. Silloin tuo usko säteilisi niin kauaksi ympäristöön, että se muuttaisi vallitsevia voimia. Mutta silti - ihminen voi tuntea olevansa pelkkä konditionaali: olisi, tulisi, voisi... Tuskin muuta muistaakaan koulun lauseenjäsennyksistä kuin, että konditionaalin tunnus on isi. Siinä on tavallaan ehto, joka pitäisi saada poistumaan ja muuttumaan vahvaksi varmuudeksi nykyhetkessä. Isihän onkin lapsenomainen ilmaus isä sanasta. Kun osaisi itsessään olevaa korkeinta tunnetta ja tahtoa, siis itse Suurta Elämää nimittää oikealla aikuisen nimityksellä ymmärtäen todellisesti tuon nimen merkityksen omassa olemisessaan, ehkä silloin voisi olla lähempänä ehdollisten ilmaisujen vähenemistä.
Voi tulla vaihe, jolloin koko elämä on pelkkää konditionaalia... Jos olisin osannut, jos en olisi tehnyt, jos olisin ollut jne. Ja kuitenkin sen tietää; ei olisi muuta voinut. Ei voi kieltää itseään, luopua vakaumuksestaan, ja vaikka ei olisi osannutkaan oikein hoitaa tilanteita, vaan on tehnyt virheitä, eikö jokaisella ole siihen oikeus, tai edes mahdollisuus. Jos ihminen kysyy, minkä vuoksi toimi niin kuin toimi, ja edes päällimmäiseksi nousee auttamistahto ja huoli, joka voi kyllä mennä äärimmäisyyksiin, niin mitä siinä on selittämistä. Siinä voi ohimenevästi ilmetä vihakin, mutta se on pienin kaikista. Suurin on sittenkin rakkaus, vaikka se esim. läheisen hylätessä todella joutuu kovalle koetukselle. Tulevaisuus on kuitenkin vielä ja aina olemassa mahdollisuuksineen.
Kommentit
Tämän blogin kommentit tarkistetaan ennen julkaisua.