Ihmisillä on kai tässä maailmassa suunnaton rakkauden kaipuu. Mistä syystä sitten emme anna sille tilaisuutta löytyä? Hyvin usein tulee tätä menoa ja omaa menoakin katsellessa mieleen, että ihmisten elämä on kuin antiikin draamat, joissa Orfeukset ja Eyridiket eivät koskaan saa toisiaan, vaan kaikki on  tuhoon tuomittu jo alusta pitäen. Mahtavat jumalat jossain elämämme Olympoksella pelaavat kohtaloillamme eikä mitään toivoa ole, jos on sattunut saamaan huonot kortit tuossa pelissä.

No, uskokoon ken tahtoo. Minä uskon karman lahjomattomaan lakiin, mutta sehän voisi olla tulokseltaan aivan sama, eli jos huono karma on tässä elämässä päälle pätkähtänyt, niin eivät sitä enkelitkään muuksi muuta, vaan se on kohdattava ja katsottava loppuun asti. Tietysti vielä parempi, jos osaa sen  tehdä katkeroitumatta ja kovettumatta. Asennoitumisellaan voikin jo paljon voittaa, eikä kaikki niin  kauhealta  tunnukaan. Mitäpä sellaisesta inisemään, jonka on itse joskus väärillä teoillaan valinnut. Jossain vaiheessa voi tulla oikein varsinainen karman putki päälle,  kaikki tuntuu menevän enemmän  tai vähemmän siihen putkeen. Se ei kuitenkaan merkitse hyvää tuuria, noin päällisin puolin katsottuna, vaan mahdollisimman huonoa, jolloin seinä tuntuu nousevan joka taholla vastaan. Mutta elämän koulun kannaltahan se on mitä ihanteellisin tilanne oppia jotain uutta itsestään, elämästä ja muista. Sen kun tajuaisi oikein todella, ettei se olisi vaan jokin hokema, joka nyt kertakaikkiaan kuuluu teosofin puheenparsiin. Osaisi todella katsella tilannetta ikään kuin ulkopuolelta ja nähdä kuviot, joita siitä syntyy, tai jotka sitä synnyttävät ja mikä taas siitä seuraa... Elämä on loputon ihmeiden aarreaitta, jos sen niin osaa  ottaa. Koko ajan tapahtuu hämmästyttäviä asioita, joita ei kertakaikkiaan osaa  ymmärtää, mutta joskus nekin suurimmat arvoitukset ratkeavat ja paljastavat kasvonsa.

Ylipäänsä, olisi ihanteellista, jos kaikki, minkä sanoo, tulisi  sydämestä. Ei olisi mitään valmiiksi laulettuja liturgioita, joita vain toistelee, vaan ne  olisivät omakohtaisesti koettuja elämän tosiasioita. Sillä ei olisi merkitystä, miten toinen nuo asiat kokee, se on hänen kokemuksensa. Senpä vuoksi ei ihminen voi toiselle mennä sanomaan, että tuossa olet väärällä tiellä, kun ei itsekään välttämättä ole reittiään  löytänyt. Sitä niin mielellään näkisi itsensä vähän etevämpänä kuin toinen, mutta saattaa ollla ihan yhtä tyhmä.

Mutta maailman sivu on ollut olemassa viisaampiakin ihmisiä, sellaisia, joista tulee turvallinen olo, että tuohon voi luottaa. Tuolta voi neuvoa kysyä  ja hän tietää oikean neuvon antaa. Tosin olen joitakin kertoja  vääriinkin henkilöihin erehtynyt luottamukseni laittamaan, mutta jokin siihenkin on syynä ollut. Esim. suuri tarve sillä hetkellä luottaa nimenomaan häneen ja halu ylipäänsä päästä ennakkoluuloista ja epäilyistä, luottaa vain sydämen ääneen. Jotakin ne kaikki tilanteet läpikäytyinä opettavat  ja  näyttävät. Jos ei mitään ylevää, niin kuitenkin inhimillistä, joka entistä paremmin auttaa ymmärtämään ihmisiä. Jo jokin myötätunnon laki omassa itsessä sanoo, että haluaa asettua heikomman puolelle, olipa tämä nyt oikeassa eli ei. 

.