Elämä on aikamoista tasapainoilua pitkospuilla ja usein huomaa vähintään toisen jalan  uppoavan suohon tasapainon heilahtamisen seurauksena. Tämä näin kuvaannollisesti ilmaistuna. Mutta entistä kiikkerämpää vaelluksesta tulee, jos saa jonkin sairauden, joka vie tasapainon fyysisestikin, ainakin ajoittain  ja osittain. Sitä voikin miettiä, miksi tasapaino on hakusessa vähän joka sektorilla. Olisiko syytä tarkistaa suuntaa?

Mikään ei ole kovin yksinkertaista ihmiselämässä. Aina löytyy asioista puolia ja toisia. Jos pyrin olemaan hyvä ihminen, missä kulkee raja, mitä en sentään voi ylittää menettämättä omaa ihmisarvoani? Milloin olen jo liika kiltti?

Tarkoitushan ei ole uhrautua esim. jonkun itsekkäille pyyteille vain siksi, että olisi hyvä ainakin omasta mielestään ja toisen mielestäkin ainakin virallisesti, vaikka hän itsekseen saattaakin ajatella, että tuo tyhmä  antaa hyväksi käyttää itseään. Yllättävää  onkin tajuta, että tekee väärin, jos antaa polkea omaa ihmisarvoaan, sillä kaikki, myös minä itse, olemme elämän edessä saman arvoisia.

Näitä miettiessä voi ajautuakin huomaamattaan toiseen äärimmäisyyteen. Ei auta, eikä piittaa muista, että ei vain menisi taas olemaan ylikiltti. Mutta kas kummaa, nämä molemmat ääripäät pohjautuvat samalle tunteelle; pelolle. Ne ovat siis oikeastaan saman asian eri puolia, tai vaikkapa samaakin puoltaa ilmeten vain eri tavoin. Ihminen pelkää tulevansa hylätyksi, jos hän ei yritä miellyttää. Ihminen pelkää tulevansa hyväksikäytetyksi, jos hän yrittää miellyttää. Ja tämän ajatuksen valo paljastaa totuuden. Minä olen  elämäni keskipiste, minä, ei tuo toinen ole tärkein tai edes yhtä tärkeä. Teen kaiken itseni vuoksi, en  toisen. Autan, jotta minusta pidettäisiin.  En auta, jotta minua ei hyväksikäytettäisi.

Motiivi on siis väärä.  Ja siinä saattaakin olla  kaiken tasapainottomuuden alku ja loppu. Jos voisin hetkeksi unohtaa itseni ja auttaa pelkästä myötätunnosta toista kohtaan ilman mitään henkilökohtaisia toiveita, osaisin tehdä sen oikein, sillä silloin sydän minua ohjasi. Se tietää, milloin on mitäkin tehtävä, sillä se kuuntelee toisen sydäntä ja sen avunpyyntöä linkin kautta, jonka rakkaus on luonut. Mutta siinäkin on opettelemista, että osaa sitä oikein kuunnella, sen salakieltä, joka avautuu vain vilpittömälle. Siis enemmän  rakkautta kasvakoon sydämiimme, sitä rakkautta, josta teosofiakin sanoo, että siinä ei pelkoa ole. Sitä,  joka ei itselleen niinkään paljon pyydä, vaan meille kaikille ihmislapsille.