Monta kesää elätin haaveissani unelmaa hassusta variksenpelättimestä, jonka rakenteluun sisko oli idean antanut. Eräänä kesänä muutama vuosi sitten  pihan perällä rehottava  heinä  tuntui sopivalta olkiukon täytteeksi, joten siskon miehen heilutettua tovin viikatettaan, olivat variksenpelättimen sisukset kasassa kuivamassa. Lopulta kävin pelättimen kimppuun vaikka se pelotti. En ollut milloinkaan moista tehnyt ja kaiken lisäksi Parkinsondiagnoosista ei ollut pitkääkään  aikaa. Sen tuttavuus ei ole taiteilijaksi pyrkivän henkilön ensimmäisiä toiveita, kun se  yrittää viedä kädet tönköiksi eli kaikkea muuta kuin taitaviksi, sillä kai taiteilijan titteli juuri juontuu tuosta taitava-sanasta.

Ukko kuitenkin ährättiin kokoon kesäöitä myöten, kun metsän elukat jo hiipivät selkäni takana. Sen muotojen a ja o olivat sopivat ja joustavat  pitkähihaiset ja -lahkeiset "alusvaatteet", joiden  mukaan sen  kurvit sovitin. Sisus oli heinää, tuki rautalankaa kiertämässä sitä ympäri ja selkäranka piti koko komeutta pystyssä. Se oli sopivan kokoinen puukeppi joka ulottui takapuolesta päähän asti, Mutta hirmuisen iso otus pelättimestä tuli niin, että ajattelin jättiläisen housujen  ja paidan meille eksyneen, kun  niiden mukaan ukon rakensin.  Eikä  se sitten mikään ukko ollutkaan, kun tarkkaan katsoin sen sukkahousuhipiään akryylimaaleilla maalaamiani kasvoja ja laitettuani pitkät punaiset hiukset valumaan sen hartioille. Sehän muistutti poikaani!

Yhtäkkiä tunsin suurta sääliä jättimäistä poikaparkaa kohtaan. Siinä se nyt roikkua retkotti niskastaan liiterin seinässä olevassa isossa naulassa ja näytti perin yksinäiseltä. Niinpä sain ajatuksen vähän samaan tapaan, kuin Luoja katsellessaan Aatamin edesottamuksia, että kyllä tuolla pitäisi ystävä olla. Ja  eikun tekemään, mutta tällä kertaa tuota toveria ei muotoiltu kylkiluusta (suoraan sanoen, en usko, että niin milloinkaan aikaisemminkaan olisi tehty), vaan samoista aineksista, kuin miespuolinen otuskin. Mutta tälle uudelle yksilölle tuli muotoiltua niin kurvikas tiimalasivartalo, että itsekin meinasin pudottaa silmät päästäni. Miespuolinen nukke sen sijaan tuskin ilmettään väräytti, mutta ei se varmaan uskaltanut minun nähteni. Ja tällä kertaa tuo uusi nukkeolento muistuttikin kasvoiltaan tytärtäni! Mikä minua riivaa, ihmettelin, mutta en jäänyt siihen  siunailemaan, vaan tein jättimiehen kasvojen viattoman ilmeen innoittamana sen päätelmän, että kysymyksessä on poikkeuksellisen puhdasasydäminen olento, jolle siivet aivan ilmiselvästi selkään kuuluvat. Niinpä väänsin nekin rautalangasta, päällystin valkeilla sukkahousuilla ja jollain monimutkaisella kiemuralla sain ne selkään kiinnitettyä.

Ensin pariskunnalla oli oikein riemunkirjavat hippivaatteet ja niissä avokuistilla istuen ne monet kulkijat säikyttivät toistaitoisiksi, myös niiden luojan itsensä, kun hän syntyjä syviä miettien nousi portaita ja näki yhtäkkiä kaksi tiukasti tuijottavaa silmäparia etuvasemmalla, kunnes tajusi itse olevansa niistä vastuussa.

 Myöhemmin puin molemmat satuhahmoiksi kaikenlaisine viittoineen, koruineen ja sifonkihameineen, jonka alla sametti kuulsi ja bolerot ja liivit oli koristeltu ties millä, puhumattakaan hatuista, käsineistä ja kengistä päällystettynä paljeteilla..

Mutta nukkeperhe kasvoi. Seuraavaksi syntyivät kapteeni ja prinsessa, jotka olivat pelkkää llmaa, ainakin  sisuksiltaan. Mutta runkona niillä oli kanaverkko, jonka päälle kasasin kaikkea hienoutta, mitä vain löysin ja keksin. Prinsessalla oli mm. kullankeltaiset kiharat ja diadeemi ja monta metriä pitkä kultainen helminauha kiersi hänen viittojaan, hameitaan ja liivejään...Kapteeni taas oli pönäkkänä koruilla koristellussa puvuntakissaan,  kauluspaidassaan, jota elävöitti kirkasvärinen huivi ja lippalakissaan, jossa oli ruorin kuva edessä. Tuon tiimin kohotetuin hetki lienee ollut Uuden Vuoden juhlassa esiintyminen kaikessa komeudesssaan lavalla, jossa stuntit niiden takana yrittivät vuorosanat hoidella niiden puolesta.  Tiukkaa teki, vaikka vuorosanapaperit olivat nenän edessä kiinnitettynä nuken selkämykseen, juorusi eräs läheisesti tuntemani stuntti jälkeenpäin...

Mutta ehkä kaikkein sykähdyttävintä lienee porukan ns. äidille ollut rakennella nukeista "installaatio" tilavalle näyttämölle kesätaidenäyttelyyn. Siinä oli jo mukana viideskin yksilö, ns. henkiolento pelkkää kanaverkkoa, valonauhoja ja sifonkia. Erikoista oli myös, että viime kesänä, jolloin  nukentekijällä oli elämässään harvinaisen vilkasta, esiintyi hänen katraansa kaksi kertaa paikallislehdessä ikään kuin mainostamassa mummon yhtäkkistä villiintymistä. Ihmiset nimittäin  pongasivat nuket yhteisön koivukujan katveesta kaikessa rauhassa istuskelemassa ja viettämässä kesäpäiviä, oli sää mikä hyvänsä ja lähettivät lehteen niistä ottamiaan valokuvia. Tuon suuren uhrin seurauksena koko poppoo on kärsinyt pahoista homevaurioista, mutta eihän mikään täällä olekaan pysyvää, joten turha on surra luomuksiensa vähittäistä hajoamista. Sitä paitsi, mitäpä ei aatteen palossa tai edes sen valossa luotu nukke tekisi tuon teosofisen aatteen hyväksi.

.

.