Tänään on viimeinen näytös, kesänäytelmästä nimittäin. Olen ollut monta vuotta mukana Ihmisyyden tunnustajien näytelmissä, mikä jo sinänsä tuntuu ihmeelliseltä ajatukselta: Minä? Näyttelemässä? Laulamassa? Eli tekemässä sen, mitä rooli  kulloinkin vaatii. Joskus on pitänyt yrittää  tipauttaa   olemuksestaan n. 40 vuotta pois, toisinaan taas osata ilkeillä sen minkä kerkiää, riehua Parkinsonin jäykistävästä  vaikutuksesta huolimatta kuin viimeistä päivää, koettaa saada itsestään ulos viekasta viettelijätärtä tai sitten suloista viattomuutta. Juuri nuo erilaiset roolit saavatkin ehkä unohtamaan tilanteensa, jossa ei välttämättä ole hurraamista: parantumattomaksi julistettu sairaus kantapäillä, kun ihmiselo ei muutenkaan niin helppoa liene. 

Mutta pyrkimys kasvattaa itsestään parempaa ihmistä auttaa monessa mutkassa. Jos ei muuhun itsekasvatukseen pysty, niin onpahan elämä antanut sairauden, jonka olemassaoloa voi olla kaatamatta muiden harteille, yrittääpä vain unohtaa koko epätoivotun seuralaisen.... Ties, miten tarpeellinen se onkaan luonteen muuntamisessa epäitsekkäämpään suuntaan. Sitä paitsi, tahtoisi osata ajatella, että kaikella on tarkoituksensa...

Tänään siis päättyy Kalevalainen tarina ihmisen etsinnästä. Sillä etsijä ihminen  on. Mutta voi kestää aikansa, ennen kuin hän tajuaa etsivänsä ennen kaikkea  itseään, omaa sisäistä, ikuista olemustaan. Kalevalaisen tarinan alkuosa, pari vuotta sitten esitetty, päättyi Pohjolan häihin Seppo Ilmarisen saadessa Pohjan tyttären puolisokseen. Siis oikeastaan löysi paremman itsensä. Tämä kertomus taas alkaa siitä, että Seppo Ilmarinen suree kuollutta puolisoa, eli juuri tuota Pohjolan tytärtä. Niin voi käydä elämässäkin, että jo kerran saavuttamansa viisauden ja tiedon voi menettää kaikkien vaikeuksien keskellä.

Oman elämänsä symboliikkaa esitettävästä  tarinasta ja  sen kuvioista löytyy varmaan kaikille, myös itselleni sikäli, että aikoinaan esitin tuota Pohjolan tytärtä, suloista ja viatonta, korkeaa olentoa. Nyt olen veneväkeä, itkevän purren eräs laitapuu. Tosin näytän ihmiseltä muiden veneihmisten keralla. Itken siinä  siis oikeastaan mennyttä tietoa, sisäistä valoa, sitä, että niin harvoin ihminen pääsee siihen päämäärään, jonka tahtoisi saavuttaa.

Samalla tulee mieleen, että kun edellisessä osassa olin Pohjan neito ja nyt Pohjan neidon kuoleman jälkeen  tunteiden vesien kannattelamaa veneväkeä, olen ikäänkuin astraalimaailmassa kuoleman jälkeisissä tiloissa. Astraalimaailman kuviot syvenevät näytelmän  etenemisen myötä, kun  seuraavaksi esiinnyn pahana tautina monien tautien joukossa, Louhen koston välikappaleena riehuen ja tuota, kuinka ollakaan, jäykistävää tautia tartuttaen.  Se  on kuin painajainen, josta tahtoisi herätä, mutta kaikki vie aikansa. Loviatar, tuulen viettelemänä tuli raskaaksi ja synnytti suurella tuskalla nämä lapsensa, taudit maailmaan. Eikä  hänellä ollut rakkautta lapsilleen antaa, eihän  hän sitä itsekään ollut saanut. Mistä siis nuo poloiset olisivat hyvää oppineet?  Niin kulkevat virheet ja vaikeudet yli sukupolvien myös ihmisten elämässä, kunnes joku tuon kierteen katkaisee, eikä enää toimi atavismin lakien mukaan, vaan Elämän hyvyyden lakien. Sillä kuitenki, kaikitenki, meille on vapaa tahto annettu.