Joku väittää minun vaihtavan mielipidettä alinomaan. Ei pidä paikkaansa.- No, ehkä joskus. Mutta tieto  on vahvasti liioiteltu. Nimittäin jos jotain on nähty ja siihen on kiinnitetty erityistä huomiota ihmisen käyttäytymisessä, sitä helposti nähdään silloinkin, kun  sitä ei ole. Olisi niin rauhoittavaa saada olla  omanlaisensa, kuka hyvänsä siitä onnesta nauttisi. Mutta ihmisluonto kai on sellainen, että se mielellään etsii puutteita muista, ettei itseään tarvitsisi vaivalloisesti lähteä korjaamaan. Ja juuri itsessäni tuonkin ominaisuuden näen, en siis kuvittele olevani muita parempi. Hyvin helposti purskahtaa arvostelu hampaitten välistä, koskien jotain  pikkuasiaa. Siinä sitten hetken nauttii, että olinpas edes jossakin parempi, kunnes tuntee pahan maun suussaan, että hyi h...., miten pikkumainen voi mummoiässä oleva ihminen olla. 

Sitä kyllä joskus ihmettelen, että arvostelevan ajatuksen sanominen päin naamaa olisi jotenkin jalompaa kuin sen takanapäin puhuminen, joka ei tule asianomaisen tietoon  ja olisi näin paljon lempeämpää. Tai oikeana voidaan pitää myös sellaista menettelyä, että isossa porukassa joku heittää arvostelevan kommentin muka yleisessä mielessä, mutta kaikki tietävät, ketä tuo puhe tarkoittaa. Siinä ei ole puheen kohteella oikeastaan millään tavalla mitään mahiksia puolustautua tai selittää omaa  kantaansa, koska virallisesti hänestä ei suinkaan  puhuta. Tuskin henkiset opettajat yhteisiä kokoontumisia tarkoittivat sellaisen otsikon alle.

Mutta yksi asia on, joka ei saa edes minun negatiivisesti värittyneessä mielessäni epäilyä, arvostelua tai mahdotonta kritiikkiä: Teosofinen aate. Olenko siis juuttunut johonkin  outoon uskontoon, onko minut aivopesty ja taatusti sekoan ennen kuin vedän viimeisen henkäykseni. Tuo jälkimmäinen voi hyvinkin pitää paikkansa ottaen huomioon dementian yleisyyden nykyaikana. Mutta ei se suinkaan liene teosofian syy. Vielä voin sanoa, että teosofia ei ole minua pettänyt. Se on pitänyt minkä on  luvannut, eli yhdeksää hyvää ja kahdeksaa kaunista se ei koskaan ole luvannutkaan ja vielä vähemmän on  niitä antanut. Mutta on se antanut järjellisen maailmanselityksen, on se auttanut minut eteenpäin monista juuttuneista tilanteista, on se pitänyt sen, minkä on luvannutkin. Sillä muutosta se lupasi ja muutosta olen siitä asti saanut, kun teosofian otin elämääni.

Jotain se minulta kyllä odottaa. Kasvua ihmisenä varmaan. Mutta sitä en koe paljonkaan jaksaneeni. Ehkä se, mihin suuntaan muuttunut olen, on tapahtunut ikäänkuin aatteen kylkiäisenä.  Mutta ihmisten arvostelu suoraan tai vaivihkaa, miten kukin osaa luonteensa mukaisesti toimia,  ei mielestäni kasvata ketään, ei kohdetta eikä kohdistajaa. Mutta tietenkin voi olla mitä mieltä tahansa, vielä on Suomi vapaa maa. Olisivatpa sen  ihmisetkin yhtä vapaita, kuin  heidän kotimaansa hoetaan olevan. Sillä mielipiteen vapauskin saattaa olla vain niilllä, jotka sen ääneen sanovat, ne jotka eivät sano, voivat tosin olla sisäisesti vapaita, mutta mikä sen mittaa?