Muutan, mutta muutunko? Pääsenkö hieman kauemmas omasta itsestäni tarkastelemaan  sitä puolueettomasti, niin kuin luulisin voivani katsella matkan päästä entistä asuntoakin ja kaikkea sitä, mitä siellä tuli koettua..Mutta oman itseni ulkoinen olemus voi olla minulle vieras ja  sen alla piilevä sisältö vieläkin vieraampi. Jos näkisin  sen touhut ja toilaukset, niinkuin ulkopuolinen näkee, eli toinen ihminen, mitä siitä ajattelisin? Tuomitsisinko, ihmettelisinkö, enkö käsittäisi lainkaan? Mutta niinhän minä aika usein  nytkin teen...Enkö siis hyväksy ja tunne itseäni riittävästi?

Jos asuntoa muistellessani voisin asettua kärpäseksi kattoon, saisin ihan  eri perspektiivin kaikkeen. Se sama perspektiivi tekisi hyvää sielun sisäisessäkin tarkastelussa.

Oikeastaan tuomion pasuuna soi jatkuvasti tuomiten muita, tuomiten itseäni. Milloin on mikäkin vika siinä ja tuossa. Kuinka saisi silmänsä käännettyä sellaiseen  asentoon, että hyväksyisi, vaikkei ymmärtäisikään, sekä itsensä, että muut. Tuomio ei muuta mitään ainakaan hyvään suuntaan. Se ei auta eikä kasvata. Itsepäisen ihmisen se saa uhmaamaan sovinnaisuuksia entistä enemmän, liian  paljon, kiltimmän vaipumaan epätoivoon. Ja itsepäisen  kiltin se saattaa molempiin olotiloihin.

Aitoutta alkaa kaivata yhä enemmän. Mikä sitä on minussa  ja onko se todellista? Mikä sitä on  muissa ja näyttääkö se vain  siltä? Toisen epärehellisyys voikin olla vielä helpommin siedettävissä kuin omani. Ja kuitenkin itsensä kanssa olisi pystyttävä sentään elämään huonoinakin hetkinä, ei välttämättä toisen... Tosin siihen olisi hyvä kasvaa, ettei hylkää toista ihmistä, vaikka ei häntä niin ymmärtäisikään... Sama tietysti pätee oman itsensäkin  suhteen. Vaikka mitä saisi itsestänsä kuulla, miettisi sitä.  Jos se tuntuisi pitävän paikkansa, yrittäisi tehdä parannusta. Jos ei, jättäisi sen omaan arvoonsa.