Talviyön hämärässä, elämässä tässä, mustan tähtitaivaan alla lunta tulee leijumalla.  Tuleeko se pieneen tupaan, siitä kertoa mä lupaan, sillä tuopa tupa on sydämeni levoton. Monta salaisuutta voi tuo kantaa, kaiken kuormittua antaa, päälle hentoin hartioin. Siihen niinkin paljon tottuu, että kaikenlaista juttuu kuljettelee mielessään, mutt kertomaanko siitä jään? Suinkaan  ei, sen aikeen tuuli heti vei. Mutta kun saa kaiken kantaa, elämäkin avun antaa, ettei pieni tyttönen, kaadu alle taakan sen. Hän läpi kulkee tiensä tämän, kun luvannut on enemmän, kuin täällä saattaa jaksaa, lupaamaansa toteuttaa. Vaikka vannoi enkeleille, kaikille kummihaltioille, jotka valvoi syntyissään kantaen siunaten sylissään. Ne laulaen laulua ikuisuuden, jossa sodat on muistoja menneisyyden, lapsellle lahjoja jakaen, katosivat usvaan avaruuden. Vaan lahjat, jotka mukaansa sai  tuo pieni olento kai, ne suurilta  näytti niin, että ulottui taivaisiin. Mutta katsottaessa toisella kertaa, niitä pienuudessaan tuskin erottaa. Ja jos kantamaan ryhdyit niitä, ei siihen voimamieskään riitä. Vain hän jaksoi lahjat kantaa, kiitostakin siitä antaa, ken saanut oli tuon kantamuksen. Oli osa ja lahja se ihmislapsen, jota enkelit seuraa siunaten.