Pimmeetä puolillaan...

Tässä pimeässä  elettäessä on melkein pakko miettiä pimeyden olemusta. Ulkoinen pimeys on noista  kolmesta kaikkein turvallisin loppujen lopuksi, vaikka se ei pimeällä tiellä kulkiessa, ja metsän ympärillä salaperäisesti kahahdellessa siltä tosiaankaan tunnu, kun siellä ei mitään nää, ennen kuin tuo jokin varjoissa lymyävä on yllättänyt sinut... Yleensä se kyllä on oma mielikuvitus, joka ihmisen yllättää.

 

Pimmeetä kokonaan...

Mutta sydämen pimeys, se tuntuu jo ajatuksena hyytävältä. Se on jotain syvää  ja lopullista, sillä jos jokin  on sydämeen asti painunut, sitä ei ole  sieltä helppo karkottaa. Siihen  ei saata pystyä muu, kuin sellainen  olento, joka on antanut itsensä toisillle ihmisille kokonaan, oppinut siten rakastamaan, että osaa ottaa toisesta pahaa itseensä, muuntaa sitä ruumiissaan hyväksi ja laskea sen  sitten maailmaan muuttuneena, puhdistuneena. Mutta voi ihminen itsekin yritttää karkottaa sydämensa pimeyttä pois kasvattamalla itseään rakkaudelliseen suuntaan. Ja jokin suuri järkytys voi sellaisen  tilan aikaan saada, järkytys, joka yhtäkkiä räjäyttää sisäisen maailman ja antaa ihmisen nähdä todellisuuden omasta itsestään. Silloin se on hyvä asia, suorastaan onni onnettomuudessa.

 

Pimmeetä siellä ja tiällä...

Sanojen pimeys tuntuu kevyemmältä, sillä niin paljon me puhumme turhia sanoja, joita emme välttämättä tarkoita. Mutta onko se hyvä asia? Eikö pitäisi aina puhua juuri sitä, mitä tarkoittaa? Sillä jos puheessa ei ole totuutta, mihin voi toinen silloin lopulta luottaa. Voi vain tyytyä arvailemaan, mikä milloinkin on totta, vai onko mikään totta koskaan. Ja jos pimeä puhe kumpuaa sydämestä, se on jo pahempi tapaus eikä sen totuudellisuuskaan ole enää hyvää ja toivottavaa, vaan vain pelottavaa.

 

Pimmeetä pelekoo...

Mutta auttaako meitä pelko? Ei tosiaankaan, se vain pahentaa asioita. Pelko voi olla monen  pahan asian kasvualusta, se ikäänkuin sitä ruokkii, joten se ehkä ensimmäiseksi pitäisi voittaa.  Pelko onkin rakkauden vastakohta, jos pelko täyttää ihmisen, ei rakkautta häneen enää mahdu. Mutta miten voittaa sellainen, joka voi suorastaan leimata ihmistä? Mitä se  on? Onko se pelkoa, joka  sanoo, että minä jään yksin, minut hylätään varmasti, minua ei rakasteta eikä anneta arvoa... Mutta entä sitten? Jos toinen jättää sinut yksin, jos joku sinut hylkää eikä edes sen arvoisena pidä tai rakasta ihmisenä  edes  sen hitusen vertaa, että antaisi jonkin selityksen, voi ajatella, että eihän tuo toinen voi minun arvoani päättää, ei hän ole Luoja, joka  asettaisi luomuksensa paremmuusjärjestykseen. Ja Luojahan ei  varmaan koskaan niin tekisikään... Mutta ehkä se ei olekaan ihmisen rakkaudettomuutta, vaikka niin luulisi, vaan keinot ovat vain lopussa, eikä toinenkaan voi siihen millään tavalla vaikuttaa, voi vain ottaa sen itseensä ja sitä tutkia ja kenties löytää siitä piirteitä, jotka synnyttävät  ymmärtämystä. Jos siinä jotain ihmisessä särkyy, niin  jokainen meistä kai jollain lailla särkynyt on ja särkyy yhä lisää, mutta sen tilalle voisi jotain uutta ja parempaa rakentaa, kun antaisi vanhan särkyä eikä sitä väkisin pitäisi koossa...