Sormus oli hopeinen. Kokoonsa nähden  melkeinpä liian iso kivi koristi koukeroisin kuvioin muotoillussa jalustassaan sen muuten yksinkertaista mallia. Kivi oli kirkkaaan punainen, synteettinen rubiini, mutta minä ajattelin aina, että se saattoi hyvinkin olla aito... Olin saanut sen 17-vuotiaana, jolloin kuulemma  on  neito kaunehin. Viattominkin hän saattaa olla,  sillä ainakaan siihen maailman aikaan ei mitään siinä iässä miehistä tiedetty, tai siis minä  en tiennyt. Kauniskin mahdollisesti olin, niinkuin  nuorena ollaan, tai ainakin  minut huomattiin kulmakunnalla, syystä en voi olla ihan varma. Se saattoi yhtä hyvin olla iso finni nenänpäässä, mutta joka tapauksessa olin huomiosta melkeinpä  kiusaantunut. Mutta tuo rubiinikoru oli jotain muuta kuin ujon pikkutytön sormus. Ja kuitenkin se oli oikean tuntuinen minulle, aivan  kuin se  olisi kuvannut jotain salaista puolta itsessäni, sellaista, jonka kyllä tiesin olevan  olemassa, mutta en uskaltanut tuoda esille.

Sen väri oli selvästi suuren intohimon väri.  Näin sen sieluni silmillä tumman kohtalokkaan naisen sormessa. Tuota kohtalokkuutta lienee itsessäni ollut  aika vähän, vai oliko...  Oma kohtaloni on minullakin ollut  täynnä dramaattisia käänteitä...Niin  myös rubiinisormuksella. Se nimittäin katosi monesti elämän pyörteissä ja lopullisen katoamisen jälkeen olen useasti miettinyt, minne. Onko se jossain lattian raossa ikuisesti sinne unohtuneena saamatta täyttää tehtäväänsä koristeellisena ja huomiota herättävänä, jopa intohimoja puolesta ja  vastaan nostattavana koruna. Sille sen soisin, en unohdukseen vajoamista, jolloin jossain hämärässä loukossa se vain uneksii elämästä, jota varten se luotiin. Mutta en myöskään tahtoisi sille sitä kohtaloa, joka oli erään vanhan laulun mukaan kultaisilla korvarenkailla. Ne oli lumottu, ja onnen  renkaan kuiskaus kuului yössä, kun noita lauloi nuorukaiselle: kenelle nämä renkaat annat, iäks valtaas jää... Kammottava ajatus. Rakkauden pitäisi olla vapaaehtoista, ei henkisin voimakeinoin väkisin nostatettua.

Jospa minun koruni on joku löytänyt.  Joku ulkonaiselta olemukseltaan paremmin sen kantajaksi sopiva. Muistan vielä, miten äitini paheksui sormusta, että nuorella tytölle tuollaista lahjaa.... Mutta se lahja ei koskaan unohdu muistoistani ja  mielikuvituksestani. Siitä tietää sen olevan juuri oikeanlainen lahja 17-vuotiaallle. Mielikuvituksen herättäjä, toivon nostattaja, tarinoiden alkulähde. Sitä voisi salaperäinen rubiinisormus olla ja paljon muuta, sillä se voisi kertoa vaikka koko ihmisenä olemisen tarinan. Erään niistä.