voi%20ihmett%C3%A4.jpgImage%20%284%29.jpg

Osatapa elää tätä hetkeä, kuin se olisi viimeinen. Ja mistä tietää, etteikö se olekin... Jospa jossain sekunnin murto-osassa puoli minuuttia sitten vaihdoin asuinsijaa, muutin pois tästä ruumiistani, mutta en vielä sitä tajua. Sillä  niinhän sanotaan, että ihminen ei välttämättä tajua olevansa ns. kuollut, vaan kulkee omaistensa keskuudessa ja ihmettelee, kun nämä eivät häntä näe tai edes huomaa. - No huhhuh, onpa siinäkin jutun aloitus. Mutta sitä ihmetellessäni muistuu taas  mieleen lause, jostain joskus pongattu: "Elä, kuin eläisit  ikuisesti, rakasta, kuin kuolisit huomenna". Mutta minähän elän ikuisesti, syvin ja sisin olemukseni aina säilyy, ainakin teosofisen viisauden mukaan, jossa ihmisille on annettu jälleensyntymisen mahdollisuus ja sitä kautta yhä uusi tilaisuus tulla korjaamaan sen, minkä rikkoi. Osaanko siis elää tuon ajatuksen edellyttämällä tavalla, mitä ylipäänsä on siinä tarkoitettu "eläminen"? Jotain rajua sen täytyy olla, vaaroista ja riskeistä piittaamatonta hetkessä elämistä päätellen lauseen dramaattisesta lopusta.

Rakkaus on suurta draamaa elämän näyttämöllä, niin olen joutunut päättelemään. Rakastaa täysillä ja kuolla, on ollut kertomusten

tanssija.jpg

 

teemana kautta vuosituhansien. Mutta pitäisikö sen välttämättä olla niin. Miksi elämän lähteeseen ja suurinpaan kaikista (..."mutta suurin niistä on rakkaus..."), liittyy tuo kaikesta luopumisen, kaiken tähän astisen loppumisen ja  näyttämöltä poistumisen teema, eli kuolema?  Vai onko kuolema sittenkään kaikkea tuota, sillä kuolemista on monenlaista? - Kuolla itsekkyydelleen, kuolla turhuudelle, kuolla kaikelle maalliselle.  Uskonnoissa tällaisia metaforia käytetään, on aina käytetty, mutta en tiedä tullaanko aina käyttämään. Uskonnothan ovat myös tekemisissä rakkauden kanssa siten, että ne kehottavat ihmistä opettelemaan rakkautta. Voiko sitä siis opetella?

Uskon, että voi, oikeastaan sen tiedänkin, sillä jotain olen sentään  pystynyt ihmissuhteissani joskus muuttamaan vain  sen  vuoksi, että olen halunnut. Olen esim. oppinut näkemään jonkun toisen kannalta tätä elämää ja se on jo  lähellä rakkautta ainakin, jos ajatellaan, että rakkaus on toiselle antamista., antaapa nyt sitten vaikka myötätuntonsa ja ymmärtämyksensä. Rakkaus ei siis välttämättä ole suurta, sokaisevaa intohimoa, vaan ehkä ulkoisesti pientä,  mutta sisällä siinä palaa ikuinen  tuli, joka lämmittää tunteiden koleassa viimassa hytiseviä. Tarvitaan vain tahtoa toisten auttamiseen, silloin tulee itsekin autetuksi, sanoo Pekka Ervast, suuri suomalainen teosofi..