On tullut viime aikoina käytettyä muutamia vieraita kieliä. Niiden valossa on tullut kuunnelluksi tätä suomeakin eri tavalla ja ihmetellyksi omia puheitaan. Siihenhän on tottunut, että muut puhuvat outoja lauseita, joiden  syvintä olemusta tuskin koskaan ymmärtää, vaikka tietenkin toiselle uskollisesti nyökyttelee koko hänen puhetulvansa ajan antaen näin hänelle turvallisen  ymmärretyksi tulemisen tunteen. No, vitsi, vitsi... Sitä paitsi, saattaa olla, että toisella on ihan oikeasti itseni suhteen tuollaiset aatokset....

Mutta illan suussa... Mitä se merkitsee? Jos ajatellaan, että kyseesä on Ilta-niminen nainen, niin siellä suussa voi tietysti olla mitä vain. Vaikkapa tekohampaat. Tai  purkka. Tai sanatkin kuulemma voivat olla suussa päätellen siitä, että ne sieltä voi viedäkin (veit sanat suustani...). Ja sanathan ovat kielen kanssa jokseenkin läheisesti tekemisissä, mutta ensi sijassa kummanko kielen, sen lihaksen, joka sijaitsee suussa nisäkkäillä ja matelijoilla ja vaikka millä olennoilla, vaiko sen kielen, jota kukin itseään ilmaistessaan puheen muodossa  käyttää. Veikkaisin, että aika lailla molempien, mutta ilman fyysisen kielen mutjauksiakin voi sanoja käyttää ajatuksissaan, joten pelkkä aineeton kieli vienee kirkkaasti voiton. Todistaako tämäkin siis, että ihminen on ennen kaikkea vain tilapäisesti fyysisessä ruumiissa asuva henkiolento?

 

Sanojen mystiikkaa

Jos aletaan pohtia kielen mysteereitä, eli pelkkiä lausuttuja sanoja, joista mitä ihmeellisimmin muodostuu pitkiäkin lauseita, joista  taas muodostuu virkkeita, kirjoitettaessa myös  kappaleita ja lukuja, lopulta jopa tuhatsivuisia kirjoja, niin  voi vain hartaana  ihmetellä ihmiskielen  mystisiä syvyyksiä. Tosin en osaa yhdenkään eläinlajin kieltä, niin että en  voi siinäkään tuntea mitään ylemmyyttä muiden  olentokuntien suhteen. Mutta ihmiskieletkin omana alalajinaan ovat loppumaton ihmettelyn aihe, varsinkin kun niitä käyttää sen kummemmin ajattelematta, kuin automaationa. Viime aikoina olen siis paljon käyttänyt englantia ja ruotsia facebookissa ja yhtäkkiä hämmästynyt, mistä sellaisetkin sanat ilmestyvät tajuntaan, joita en luullakseni ole vuosikymmeniin käyttänyt.

Mitä kieli on? Sen puhutun osuuden voisi siis päätellä olevan oikeastaan pienen. - No, riippuu tietysti kyseessä olevan henkilön puhelahjoista, mutta suurin osa sanoista kai pyörii aivokoppamme sisäisissä sähköpurkauksissa. Mutta jos sitä alkaa  oikein mietiskellä, niin   riippumatta ihmisen taipumuksesta vaikkapa puhua itsekseen, on ajatuselämä aika paljon tunnetta ja pelkkää tajunnanvirtaa. Jos minä nyt esim. jotain ihmistä ajattelen, niin en minä sanoja välttämättä edes käytä, vaan vain tunteeni ja muistoni yms. toimivat, eli oikeastaan ali-, mutta toivoakseni myös ylitajuntani. Vasta, kun ryhdyn esimerkiksi lukemaan tai kirjoittamaan, alkavat sanat muodostua ajatuksissani varsinaisten sanojen muotoon. Ja jos ajattelen jotain oikein voimallisesti, niin sanat kyllä muodostuvat ajatuksiini ja saattavat jopa purskahtaa ulos suustani. Mutta sen olen huomannut, että kuvia tehdessäni ajattelen vähiten, ne ovat jossain sellaisessa paikassa olemustani, että "sanat eivät riitä kertomaan", niinkuin nuoruuteni eräässä hitissä laulettiin rinta rottingilla. Se seikka voi tosin paljonkin kertoa tekeleitteni tasosta...

 

Illan suun olemus

Mutta entäs se illan suu, mikä ihme se oikein on? Mitä ilmeisimmin jokin vuorokauden aika, mutta kuinka sillä suuta voisi olla, kun suulla lienee siunattu vain eläviä olentoja... Vai onko? Mieleen palaa pätkittäin Joensuu, kanavan suu ...ja  illan suu, joka kuitenkin tuntuu poikkeavan muista suista.  Se on abstraktio. Sitä ei varsinaisesti voi nähdä ja määritellä ja jokaiselle se on  sitä, mitä kukin kokee sisimmässään. Se kaiketi on jokin mystinen hetki iltapäivän ja  illan välissä, jossakin täysin mahdottomasti määriteltävissä olevassa ulottuvuudessa. Melkein niinkuin usko, aate, tai näkymätön maailma, jonka moni tahtoo kieltää, mutta jos se  on  todellisuutta, se sitä on kaikista kielloista piittaamatta. Sen tähden on oikeastaan turha väitellä jälleensyntymisestä, kuoleman jälkeisestä elämästä, henkimaailmasta yms. Ne joko ovat, tai eivät ole täysin piittaamatta siitä, uskommeko niihin vaiko emme.

Me saamme uskoa tai olla uskomatta, tunnustaa aatetta, tai olla vaikka täysin aatteettomia, mutta käytännössämme todellinen sydämen tilamme näkyy. Mitä väliä on aatteemme, tai uskomme nimellä tai muodolla, eikö vain se merkitse, miten kohtelemme toisiamme, kaikkia tämän pallon päällä vaeltavia olentoja?