Ihminen voi olla hyppääjäluonne. Hän voi omata kyvyn tehdä nopeita ratkaisuja isoissa asioissa, heittäytyä ikään  kuin tyhjän päälle, koska hänen täytyy. Auttavana tekijänä siinä toimii hänen toinen kykynsä: Järjen käytön ja seurausten tai vaikutusten pohdinnan pysäyttäminen noiden kriittisten tilanteiden hetkinä. Ilman tätä kykyä hänellä tuskin olisi kykyä hyppäämiseenkään.

Hän siis osaa tehdä nopeasti ratkaisuja, mutta sopeutuminen niitä seuraaviin tilanteisiin voi teettää enemmän työtä.   Ehkä siksi, että seurausten yksityiskohdat tulevat hänelle yllätyksenä, hänhän ei ajattele seurauksia  hypätessään.  Mutta tekisikö hän  silti toisin? Tuskin. Asioilla on tapana kulkea monia  teitä keräytyen yhteen tukehduttavaan pisteeseen, josta pois päästäkseen on tehtävä iso loikka... Vielä hän ei  ole siten kasvanut luonteen jaloudessa, että voisi selvittää   kaikki tilanteet paikoillaan, ilman loikkaamisia.

Se, minne tömähtää loikatessaan, on aina suuri yllätys, ainakin  lopulta, silloin, kun tilanteen koko kuva alkaa hahmottua. Mutta sopeutumiskyky kasvaa ja hyväksyminen auttaa löytämään kaiken takana olevan tarkoituksen. Se voi olla suurempi ihmistä itseään, siksi hän ei ensin sitä erottanut.  Ehkä se myös oli liian  lähellä, jotta kaukonäön omaavana olisi sitä nähnyt. Mutta näkee lopulta kuitenkin. Ja kuva kirkastuu koko ajan, kuva kokonaisuudesta, joka voi muodostua monista pienistä todellisuuksista, jotka eivät yksinään mitään olisi. Vasta yhdessä ne näyttävät, mitä nähtävissä on; elämä ja sen monet tarkoitukset.

Ehkä tarkoitus kuitenkin juuri olisi oppia  ennen seuraavaa hyppyä katsomaaan, mihin hyppää ja tunnistamaan, miksi, eihän veteenkään suositella hypättäväksi, jos ei tiedä, odottaako pinnan alla vapaata vettä vai kiviröykkiö...