Nyt voisin sen vaikka uskoakin... Olen vanha! Tästä eivät tosin ikäsiskot ja -veljet ehkä tykkää. Mutta vanha  mikä vanha, minkäs sille voi, ettei sirkkain laulu soi. - Tosiasiassa kuulen kyllä yhä heinäsirkkojen sirityksen  niin, että ei kaikki ole vielä menetetty. Ja todellisuudessa tunnen yhä, niinkuin tunsin  jo lapsena, että ikäni on jotain määrittelemätöntä. Lapsena vanha, aikuisena nuori. Kuin olisi olemassa vain yksi ikuinen ikä.

Mitä olisi tullut opittua näinä 60:nä vuotena, jotka olen  tässä ruumistuksessa viettänyt... Sen ainakin, että elämä on koulu, välillä vaikeampi, välillä vähän helpottaa, mutta yksinkertaista se ei ole hetkeäkään. Ja pakostakin oppii tuntemaan itseään yhä enemmän. Varsinkin, jos  lähetetään tielleni ihmisiä, jotka toimivat kuin luonnostaaan oikein hyvinä opettajina. He osaavat nostaa esille sisimmästäni kaikkea sellaista, jota en ole halunnut nähdä, en ole huomannut, tai joka ei ole vain päässyt samalla tavalla aikaisemmin esille.

Mikäs  siinä, jos saa kasvaa ihmisenä edes piirun verran yhden elämän aikana, sillä kasvaminen kai on kaiken tarkoitus, kärsimyksenkin. Olisi hienoa päästä siihen vaiheeseen, joka olisi ihanteellista vanhuutta: viisauteen. Nykyisin vain dementia taitaa ehtiä ensin...

Ennen vanhaan minunkin ikäiseni oli kai jo vanhus. Ehkä juuri siksi tuntuu, että ennen oli enemmän  viisaita vanhuksia, kun ihmiset eivät eläneet niin kauan, että Alzheimer olisi ehtinyt kiinni saada. Mutta miksi sitä tautia on  niin paljon? Emmekö käytä tarpeeksi aivokapasiteettiamme, jotta tuo elin ei alkaisi kuihtumaan? Pitäisikö  enemmän hieroa älynnystyröitään, eikä ottaa asioita vastaan liian helposti itsestään selvyyksinä? Tai sitten on kyse jonkinlaisesta ylikuumenemisesta tässä informaatioyhteiskunnan mediatulvassa.

Joku voi ajatella liikaakin. Onko sekään terveellistä ja mikä on liikaa? Jospa liikaa tuntuvat olevan juuri ne ajatukset, joita ei osaa käsitellä. Onko jossain ajatusruuhkassakaan toivoa jonkinlaisen ajattelun säilymisestä siihen hetkeen, kun on lähdön aika näiltä tanhuvilta? Ehkä aivot voivat poksahtaa myös ylikapasiteetista... Minäkin olen onnistunut jo itselleni Parkinsonin hankkimaan, joten ennuste on epävarma. - mutta kiire tässä saattaa tulla, että ehtii ajatella kaikki mahdolliset ajatukset ennen kuin se on myöhäistä.

Paljon on muuttunut minunkin elämäni aikana, niin voin  kiikkustuolissani istuskellen todeta.  Varhaislapsuudessani maalla elimme iltapuhteita öljylamppujen valossa, kävimme huussissa ja asuimme syvien metsien keskelllä. Se on kuin toisesta maailmasta. Niin kuin sekin, että kaupunkiin muutettuamme meillä oli tapana talvipakkasellakin käydä kaupungilla katsomassa telkkaria. Moni muukin sitä harrasti, sillä koneliikkeen ikkunaan auki jätettyä televisiota hytisi iso joukko talvi-illassa tuijottamassa, vaikka ei edes ääntä  ulos kuulunut. Eikö sekin ole kuin jostain toisesta todellisuudesta?

Nythän minä  aloin kunnon mummon tapaan muistella menneitä. Pitäisikö sittenkin tosissaan uskoa olevansa edes vähän vanha..... Mutta  oli miten oli, nuorisovaatteista en luovu!