Aina kun huomaa, että aika monta ihmistä on vaivautunut lukemaan sepustuksiani, tunnen piston omassatunnossa: Miksi et kirjoita, laiskottelet vaan. Ja ihmiset saavat lukea ikivanhoja juttujasi yhä uudestaan...

Onhan tässä tietysti paineita.Välillä täysin käsittämätön seurustelun tapainen, josta ei tiedä, mitä se oikeastaan on, mutta nuo sanat: "seurustelun tapainen" kai jo kertovat enemmän, kuin pitäisikään. Pari tuhatta kilometriä välimatkaa voi tosin olla suurena osatekijänä, mutta on siinä  muutakin. Eri kansallisuus ja  omituisuus, joko toisen tai molempien. Luultavasti molempien.

Uusi kesänäytelmä Väinölässä ottaa myös oman osansa, vaikka yhtään repliikkiä ei minulla olekaan. Mutta kaksi roolihenkilöä kuitenkin, jotka ainakin ulkoisesti näyttävät ihan vastakkaisilta ja toinen niistä laulaa viiden muun sakissa rauhan laulun 80-luvulta. Sinänsä  hienoa, että pääsee osallistumaan, sain jopa tehdä näytelmän mainoksen kuvan, mutta kyllä jännittää. Kai sitä jotain karaktääriä pitäisi saada puhumattomiinkin hahmoihin. Ensi-ilta on  juhannusaattona, niinkuin kaikki tärkeimmät juhlat Suomessa jostain syystä vietetään aina aattoina. Vasta eilen keksin laulukuorolaisen ulkoisen  muodon ja olin siihen  loppujen lopuksi tyytyväinen. Tiedä sitten,  ovatko muut, erityisesti puvustaja, vai joudunko vielä vaihtamaan tai muuttamaan paljonkin asuani. Ja sen lisäksi pitäisi tietenkin uida sen asun sisään ja saada siitä edes lievästi uskottava... 6-kympiselle siinä  rupeaa olemaan haasteita, jos yrittää esittää itseään suunnilleen 40 v. nuorempaa henkilöä.

Sitten ovat ne ainaiset huolet lapsista ja terveydestä, sekä omasta, että toisten. On milloin mitäkin huolta, kai sekin, että milloin se taivas viimein tipahtaa niskaan. Siis turhaa on huolestua asioista, joille ei mitään voi, siinähän vain pahentaa tilannetta huolten kasautuessa vuoreksi, joka estää eteen päin menon. Pian kai rupeankin kirjoittamaan mielihuolen päiväkirjaa, niin kuin Tarmo Manni joskus aikoinaan taisi esittää Mielipuolen päiväkirja -nimistä monologia. Ei näillä kirjoitelmilla muuten mitään yhteistä ole, kuin hulluus ja samantapainen nimi. Tarmo Manni tosin on suuresti  ihailemani henkilö. Suuri persoona ja suuri näyttelijä, taiteilija. Mutta eniten  ihailen hänen rohkeuttaan. Hän ei vaihtanut aseistakieltäytyjän vakaumustaan sota-aikana, vaan meni vankilaan mieluummin. Olisi hän niinä  aikoina voinut tulla tapetuksi,  kuten Arnd Pekurinen tuli.

Mitä vakaumusta minun pitäisi vaalia vaikka kuolemaan asti? No, ainakin tätä elämää, että en antaisi sairauden lannistaa, en huolten viedä mielenrauhaa, enkä astuisi sivuun ihmiseksi pyrkimisen tieltä. Eiköhän se työ kuulukin kaikille.