Pieni varis, tai mikä lie räksä ollutkaan, istua värjötti lempipuunsa oksalla valmiina lähtöön. Niin - minne? Ei sille ollut annettu lentolupaa saatikka kykyjä  tuhansien kilometrien matkalle kohti aurinkoa. Mutta oli miten  oli, nyt oli tullut hetki, jolloin se  halusi täyttää tuon haaveensa. - Riippumatta siitä, mitä siitä seuraisi. Puoliunessa se  nojasi puun runkoon, jonka sisällä tuntui luonnon yhteinen sydän  sykkivän  Ja puun ikivanha henki sanoi sille äänettömin huulin:"  Luuletko itsesi löytäväsi maan ääristä? Vai haluatko kenties paeta omaa sisintäsi, joka velvoittaa sinua johonkin... Ja kuitenkin oma itsesi seuraa sinua kaikkialle ja aina se sinulle kuiskaa jotain, jota et ehkä tahtoisi kuulla. - Kertoo totuuden. Yksi osa totuudesta on, että kaikki  tänne synnymme vapaina, mutta meidät pian sidotaan maailman  oravanpyörään. Joillekin se ei kuitenkaan riitä  ja he  saavat ponnistella siitä vapaaksi kaikkine voimineen... Siinä ihminen vahvistuu, itsenäistyy..."

Varis-rukka tunsi itsensä entistä levottomammaksi ja tyhmemmäksi. Mitähän  puu pöhköyksissään horisi. Se ei ymmärtänyt ollenkaan, miksi sille ihmisten asioista puhuttiin. Mitä ne sille kuuluivat... Tai oikeastaan se ei tahtonut ymmärtää.. Sitäpaitsi sen täytyi vaakkuen vähän nauraa ajatukselle ihmisestä oravanpyörässä. Oli tämäkin, puu puhui varikselle ihmisestä, joka juoksi oravanpyörässä!  Varis ainakin vain halusi hypätä siivilleen, kun oli kerran sen ajatuksen pieneen päähänsä saanut. Sitä ei sieltä pois saisi muu, kuin kokeminen... .Niinpä  se ojensi lyhyen selkänsä ja ylevästi kohosi siivilleen. Siis ainakin vielä se osasi sentään lentää. Mutta jotain omituista tässä kaikessa kyllä nyt oli... Miksi siivet eivät läpsyneet tutulla tavalla,  miksi korvissa suhisi ihan toinen nuotti kuin ennen?

Vanha varis yritti katsoa tihrustaa siipiään, vaikka pääkään ei tuntunut kunnolla kääntyvän. Ensin se lensi niin  paksussa sumussa, että ei mitään nähnyt, mutta vähitellen sen näkökyky palasi, kun sumuhattarat hälvenivät ... "Apua", se huusi kauhuissaan, sillä eihän se mitään siipiä nähnyt, vaan vaalean haaleat ihmiskädet, jotka  huitoivat ilmaa minkä ehtivät. Mutta eihän niistä mihinkään ollut, sillä kaikki sen tietävät, että ihmiskäsillä ei voi lentää, ainakaan tavallisessa tapauksessa. Sillä hetkellä, kun tuo tieto jysähti variksen  tajuntaan, se alkoi menettää korkeutta kiihtyvään tahtiin. Kaiken lisäksi tuli ukonilma ja kauhea  jyrinä oli särkeä sen korvat.  Mutta yhtäkkiä se kuulikin jyrinän seasta lauseita, puhetta, joka tuntui hokevan :"Et sinä ole vanha varis, vaan  ihminen. Usko se jo..." Taaskaan varis ei ollenkaan ymmärtänyt, mistä sille puhuttiin, tai ei tahtonut. Vielä se kuuli jyrinän läpi:" Korjaa jo suuntaasi tai putoat maahan  ja murskaudut!"

"En pysty, etkö tajua, että en pysty", se kuuli itsensä rääkyvän. - Sitten tulikin yön pimeys ja se heräsi ihmisten  sängyssä, upottavan pehmeässä vuoteessa. Eikä se enää luullutkaan olevansa varis, ihminen vain, joka alkoi hämärästi ymmärtää, että jotain kai tässä yritettiin hänelle sanoa. Hän tiesi, että siinä riittäisi miettimistä pitkäksi toviksi, jos mieli jotain oleellista ymmärtää, mutta ihmisyydestähän tässä elämässä oli kysymys, ihmismäisyydestä, jolla kohdella toisia... Eikä pitäisi paeta itseään edes vanhan variksen kaapuun yrittäen sen risaisilla siivillä lentää pois vaikeuksista. Kukas silloin hänen osuutensa ihmiskunnan  yhteisestä taakasta kantaisi?

Ihminen nousi ähkien sängystä. Vanha hän ainakin oli, jos ei ehkä varis, käväisi ajatus hänen päässään... Mutta kun hän hoippui peilin ohi, siellä ikäänkuin vilahti jotain harmaantakkuista höyhenpeitettä... No kukapa tietää, kai hänessä hitunen varista saattoi olla ja jos ei muuhun pystyisi, niin osa-aikavariksenakin kai jotain tehtävää löytyisi...