Itse asiassa mikään ei  tunnu käyvän niin, eli pelkkä toivo ei riitä. Tavarat katoavat merkillisesti, ihmiset oikeastaan  myös. Tuntuu kuin elämäntehtäväni olisi eilisen päivän etsiminen... Onneksi se kuitenkin on vain minun henkilökohtainen ongelmani, tai ainakin toivon  niin. Ja onneksi on olemassa ihmisyys, rakkaus... Mitä olisi elämä ilman uskoa ja rakkautta. Onhan minullakin oma uskoni, aika vahva onkin. Vaikka se salliikin minun olevan jopa tyytymätön, se kuitenkin antaa lujan luottamuksen siihen, että näin kaiken pitääkin mennä ja ajoittainen tyytymättömyyskin kuuluu asiaan. Jos nimittäin ajattelee elämän olevan koulu, en usko kovapäistä ihmistä muuten pystyttävän koulimaan, kuin panemalla hänet katsomaan itseään ns. peilistä, eikä se monestikaan tapahdu muuten, kuin järkytysten kautta. Syy ja seuraus  ovat  järkeenkäypä muistutus siitä, että ei täällä loppujen lopuksi ihan  pellossa voi elää.

Seitsemän vuotta  Parkinson-diagnoosista on muuttanut paljon... Nöyryyttänyt ja pehmentänyt, pannut tosiaan katsomaan itseäni sillä ajatuksella peiliin, että näkisin, mikä otus noiden peilistä katsovien silmien takana oikein piilee. Ihmisellä on nimittäin tosi taito pettää itseään ja peittää todellista luontoaan jopa itseltään. Ja miksi  ihmeessä? Mitä me hyödymme siitä? - Ehkä omasta mielestämme kestämme elämää ja itseämme paremmin katsoessamme niitä jonkin pahimmat arvet peittävän harson läpi ja voimme silloin näyttää miltä tahdomme. Mutta voisiko ulkopuolelta katsottuna koskaan täysin nähdä omaa itseään?

Ihminen, tunne itsesi... Mutta se vaatii rohkeutta, sillä oma itse voi  olla pelottavin olento maailmassa. Vain minä voin tuntea itseni ja silti rakastaa itseäni. Sen kautta opin muitakin rakastamaan, eikä se olekaan niin vaikeaa, sillä en täysin tunne muita. Vain minä olen minun kaltaiseni, niin kuin kaikki ihmiset ovat ainutkertaisia. Hyvyyksineen ja pahuuksineen ihmiskunnan  yksilöt täällä vaeltavat ja haluan uskoa meidän tiemme kerran johtavan  pois yhteisestä kärsimyksestämme. Uskon nimittäin myös, että meitä ei lopullisesti ole sotijoiksi tarkoitettu. Ei edes ajatuksissa tai tunteissa, vaikka sotiminen tuntuu olevan ihmiskunnan rakkaimpia harrastuksia tällä hetkellä. Samalla tavalla, kuin meidät on saatu uskomaan tarvitsevamme kaikkea krääsää, mitä krääsätehtaat sylkevät ulos joka tuutista, samalla tavoin asetehtaitten takana olevat tahot ovat saaneet meidät allekirjoittamaan hokeman: Sotia on aina ollut ja tulee aina olemaan. Sillä tavoin ne varmistavat tuotteittensa menekin ja ne tuotteet ovat kammottavia..

Kun ihminen menettää jotain niin itsestään selvää, kuin terveytensä, alkaa kaikki millä tahdotaan nämä kallisarvoiset kehomme tuhota, tuntua pahimmanlaatuiselta pilkalta Elämää ja ihmisyyttä kohtaan. Olkoon jokin korkeampi järki olemassa tai ei, olkoon se meidät luonut tai olemmepa muuten vain yhtäkkiä pasahtaneet alkuräjähdyksessä ensin jonkinlaisina  ameeboina ryömiskelemään kohti yhä korkeampia  sfräärejä, niin kaikissa tapauksissa näin ihmeellisen järjestelmän suruton tuhoaminen on häpeä. Miten kauan meidän katsotaan omaavan oikeuden täällä palloilla?