Sänkykammoko...

Eilen illalla kävi kello yhtä vielä valvoessani tämän blogin tekeleen kanssa, vaikka aamulla päätin nukuttuani taas liian vähän, että tänä iltana kaadun kyllä ajoissa  sänkyyn. Mutta ei se tietenkään ihan niin tapahtunut.... Itsekuria enemmän, kuiskaa herra Parkinson  jostakin pääni sisältä. Apua, se tosiaan on päässyt päähäni, siellähän se oikeastaan asuukin. Ovatko minun ajatukseni enää ollenkaan minun, vai tuon loisen, joka syö elämänvoimaani vähitellen.

 

Tautista isottelua

Mitä, huutaa herra Parkinson. Minäkö loinen! Päinvastoin sinä olet loinen minussa, sillä minä olen vahvempi, kuuluisampi ja sitä paitsi minua ei voi pysäyttää eikä parantaa. Niin, että kumpi tässä oikein on hallitsija, kumpi on tärkeämpi ja huomatumpi?!

Vastaan vaivihkaa: Sinä - et ainakaan vielä. Vielä minä sinut pystyn unohtamaan, enkä oikeastaan ajattele sinua ollenkaan, olen niin tottunut sinun roikkumiseesi niskassani, käsissäni ja jaloissani, että  siitä on tullut luonnollinen osa minua. En tiedä sitten, onko se pelkästään hyvä...Olkoon, et ole loiseni. Olet opettajani, sinäkin. Opettajahan on aikamoinen auktoriteetti oppilaille ja loiset kyllä monessa tapauksessa ottavat isännästään lopuksi vallan - ainakin scifi-jutuissa... Sciense fiction, kirjoitinko oikein? - tieteiskuvitelmaa,,, Jospa sinäkii, savoks sanottuna Parkinssonni, olet vain kuvitelmaa, joka yhtä vilkkuvaa nappia ikiomassa Star Trekkini kojelaudassa painamalla voitaisiin siirtää häiritsemästä kaukaiseen galaksiin...Jossa tietysti vallitsisivat aivan toisenlaiset maailman lait,  kuin tällä pallolla. Mutta millaiset, sitä lienee mahdoton kuvitella. Olettaisin, että mahdollisimman omituiset ja kaikki käännettynä päinvastaiseksi kuin täällä. Silloinhan  voisikin kuvitella, että ihmisen kaltaiset olennot eivät siellä osaisikaan  sotia, saati suuttua ja tapella. Kaikki olisivat vain rauhallisia ja hyväntahtoisia.

 

Ahistaa, ahistaa, sanoo jokainen joskus ainakin ajatuksissaan

Mutta miksi tuollaisen maailman kuvittelu voi ahdistaa joitakin. Ajatellaan, että sehän olisi ihan helvetin tylsä paikka, jossa ei mitään tapahtuisi. Eli jollain toisella tavalla helvetti, kuin tämä nykyinen maailmanmeno. Muistuupa mieleeni lapsuuden lauantai-illat, jolloin tuijotin myöhällä telkkaria ja sieltä tajuntaani vyöryi toinen toistaan pelottavampia kauhujuttuja." Yöjuttu" yllättävältä nimeltään tämä ohjelma oli ja kerran siinä  oli kertomus villistä nuorukaisesta, joka  kuoli ja joutui helvettiin. No, niin hurja tyyppi hän oli, että ei ollut millänsäkään, vaan innolla odotteli kaikkien ilmestyskirjan petojen kohtaamista. Mutta  helvetti vaikutti tosi tylsältä sillä hetkellä, siellä oli vain vanhoja mummukoita ja papparaisia, jotka muistelivat kesäretkiään ja nuoruuttaan niin epäkiinnostavasti, että nuori mies oli kuolla pitkästymiseen, vaikka oli jo kerran kuollut.  Hän ihmetteli, missä viipyivät pirut ja perkeleet, pedot ja hirviöt ja kaikki mielenkiintoinen kauheus - kunnes hän yhtäkkiä tajusi, että helvetissähän ei ole millään lailla mukavaa, joten hänen täytyi NYT olla helvetissä, sillä tämän pahempaa hän ei voisi itselleen  kuvitella. Iäisyyden kuunnella samat tylsät tarinat, katsella samat diakuvat samojen patujen kanssa. Mitään ei tapahtuisi enää koskaan. Jakso loppui hänen kauhun huutoonsa, sillä muut kyllä olivat taivaassa, mutta hän oli helvetissä!

 

Pelkoa  ja kauhua yön kynnyksellä

Näin nerokkaasti joku hupsu sarja näytti ihmisten erilaisen kohtalon ja suhtautumisen samoihin asioihin. Jokin tilanne voi yhdelle olla taivas, kun se toiselle on helvetti. Ja siitä päästään erilaisuuden hyväksymiseen, koska kahta täysin samanlaista ja saman kohtalon omaavaa ihmistä ei ole olemassa. Sen vuoksi olisi tosi tärkeää oppia suvaitsevaisuutta ja positiivista mielenkiintoa erilaisia ihmisiä kohtaan, erilaisen karman omaavia kohtaan. Meikän ajatusmaailmaan  ei sovi oppi ikuisesta helvetistä, se on mielestäni aika epäuskottava ja epälooginen. Järkeenkäypää on ihmisen kehityksen tie, eli ihminen elämä elämältä kasvaa ja viisastuu kaikenlaisten kokemusten kautta, lopulta jopa täydellisyyteen asti. Mielestäni ei ole mitään järkeä jäädä ikuiseen taivaan iloon tai ikuiseen helvettiin, koska siihen loppuu ihmiseltä mahdollisuus vaikuttaa asioihin ja omaan tiehensä ja kuitenkin se juuri tuntuisi olevan ihmisen tehtävä ja vastuu. Ikään kuin ihminen kantaisi mukanaan suuria mahdollisuuksia joko tuhota tai pelastaa omilla ratkaisuillaan tämän kotiplaneettamme, mutta se edellyttäisi suurta muutosta epäitsekkyyden suuntaan, eikä se taas tapahdu yhdessä yössä tai todella merkittävästi edes yhdessä elämässä, vaan elämä elämältä hitaasti kasvaen. Jos jäämme johonkin muuttumattomaan tilaan, kaikki pysähtyy yksilön kannalta ikuisuudeksi juuri siihen, minkä oli sattunut saavuttamaan.

 

Siis toivoa on...

Ja kuitenkin kaikki täällä menee eteenpäin. Muuttuu, välillä tyhmistyy, kunnes siitä oppineena  viisastuu. Luontokin syntyy täällä pohjolassa joka kevät uudestaan kuin näyttääkseen, että jälleensyntyminen on ihan mahdollinen  todellisuus.