Ihminen ei pääse itseään karkuun

Ihminen joutuu yhä uudestaan huomaamaan, että mitään ei pääse karkuun, mikään ei muutu, ennenkuin sen aika on eikä elämää voi pakottaa  antamaan sinulle yhtään mitään, jos se ei suurempien suunnitelmien mukaan sinulle kuulu. Miksi siis potea tyytymättömyyttä, miksi taistella ja raivata väkisin tietään läpi elämien viidakon. Miksi vertailla itseään toisiin ja kadehtia...Kaikki tuo on niin turhaa voiman tuhlausta, sen  voiman, joka elämää  kaikkialla pyörittää. Elämä onkin  oikeastaan voimapyörre ja kaikki täällä koostuu atomeista, jotka  värähtelevät lakkaamatta. Se on pienen pieni liike, mutta ilman sitä kaikki katoaisi.

Atomien väreilyä

Me ihmisetkin olemme atomien väreilyä ja liikuntoa fyysiseltä  olemukseltamme. Mutta tuo maailma on niin eteerinen ja kevyt kuin  henkäys, että se yhtä hyvin voisi olla henkeä, hengen voimapyörteitä. Siinä näkee, miten kaikki on yhtä. Kaikki fyysisen maailman esineet, olennot yms. kätkevät itseensä paljaille silmille näkymättömän olemuspuolen, joka on aivan toisenlainen tarpeeksi läheltä tarkasteltuna. Se on  aivan kuin henkeä, henkimaailmaa, joka sekin on tavallisilta aisteilta piilotettu. Niiden kummankin todellisuus on siis samankaltainen.

 

Kaikkien erilaisuus ja samankaltaisuus

Näin olen minä asian käsittänyt, mutta voihan se olla aivan toisin. Ja jokainenhan jollain lailla poikkeaa toisten käsityksistä omissa ajatuksissaan, oli sitten kyse mistä tahansa. Ihminen aina näkee omien "silmälasiensa" kautta. Jos jokainen katsoo  elämää ja maailmaa ihan omasta vinkkelistään, on se ero  kuitenkin niin pieni, kuin on ero ihmisten ihon värillä, jolla ei ole merkitystä sen kanssa, millainen luonne tuolla ihmisellä on. Sen sijaan tämän erivärisen olennon ympärillä olijoiden luonne voi hieman erilaisen edessä paljastua ikävälläkin tavalla. Erilaisuus voi herättää pelkoa, joka taas ketjureaktiona herättää vihaa, koska ihminen on ahdettu täyteen sitä ajatusta, että vain hyökkäämällä voi jotain pahaa voittaa. Jos vihan päästää valloilleen itsessään, paljastaa myös jotain oleellista itsestään ja jos sellaista ei halua, olisi paras oppia hallitsemaan edes pahimmat vihan puuskat. Sillä mistä  ne syntyvät, miten ne muodostuvat, jotta ne sitten suotuisana hetkenä ilmoille räjähtävät? Omista ongelmista, itsekkyydestä, joka toisilla kasvaa kovissa kokemuksissa, mutta toisilla sitä kokemusta on jo niin paljon, että se alkaa ns. vetää takaisin, eli negatiivisuuden mitta on täynnä, eikä muuta mahdollisuutta enää ole kuin hyvän vastaanottaminen ja tuottaminen, vain sille on enää tilaa ja pinta-alaa.

 

Vihasta pois

Ehkä ei vielä ole pahaa tarpeeksi kokenut, kun ei ole saavuttanut tuota vihastumisen lakipistettä. Mutta mikä pakko olisi kulkea sitä kautta. Eikö parempi olisi saavuttaa mielenrauha sulkemalla vihan kanavat ja varastot keskittyen ohjaamaan vain kaikkea hyvää itseensä ja itsensä myötätunnon ja positiivisuuden kautta myös toisiin. Miten se tapahtuu, on pitkän mietiskelyn tulos, tahdon ponnistuksen ja keskittymisen. Joskus se vielä selviää, paljastaa ns. kasvonsa ja silloin niissä kasvoissa ihminen näkee oman kuvansa, niin kuin kaikkien ihmisten kasvoissa. Eikä hän silloin voi olla ymmärtämättä noita toisia, sillä hän on tullut yhdeksi heidän kanssaan, he ovat hän, hän on he.