me jokainen täällä

jo syntymästämme kannetaan

ja siitä lähtien

sen soitto sielussamme soi

alla näiden tähtien

Niin syvällä soida se voi

että kuule sitä emme

jos on sen  ääni vieno

vaan vältämme kiireinemme

Silti sen sanoma kaunis ja hieno

alta melun ja paatoksen

kuuluu kuin kuiskaten

Ei tule sen sävelet vaatien

tuomioita laatien

vaan  kera toivon aatoksen

että kansa muistaisi laulujaan

ikiaikoja eläneitä

joissa viisaus soi ja sanat vaan

tuottaa surun ja onnen  kyyneleitä

Siksi juuri ne sulavat sydämiimme

kun ne kertovat

miten  viisahat

kerran lahjansa laskivat

anoviin kätösiimme

ja sävelen ikuisen antoivat vaan

laulun lahjanaan

jolla rauhaa vain laulaisimme 

Itse asiassa mikään ei  tunnu käyvän niin, eli pelkkä toivo ei riitä. Tavarat katoavat merkillisesti, ihmiset oikeastaan  myös. Tuntuu kuin elämäntehtäväni olisi eilisen päivän etsiminen... Onneksi se kuitenkin on vain minun henkilökohtainen ongelmani, tai ainakin toivon  niin. Ja onneksi on olemassa ihmisyys, rakkaus... Mitä olisi elämä ilman uskoa ja rakkautta. Onhan minullakin oma uskoni, aika vahva onkin. Vaikka se salliikin minun olevan jopa tyytymätön, se kuitenkin antaa lujan luottamuksen siihen, että näin kaiken pitääkin mennä ja ajoittainen tyytymättömyyskin kuuluu asiaan. Jos nimittäin ajattelee elämän olevan koulu, en usko kovapäistä ihmistä muuten pystyttävän koulimaan, kuin panemalla hänet katsomaan itseään ns. peilistä, eikä se monestikaan tapahdu muuten, kuin järkytysten kautta. Syy ja seuraus  ovat  järkeenkäypä muistutus siitä, että ei täällä loppujen lopuksi ihan  pellossa voi elää.

Seitsemän vuotta  Parkinson-diagnoosista on muuttanut paljon... Nöyryyttänyt ja pehmentänyt, pannut tosiaan katsomaan itseäni sillä ajatuksella peiliin, että näkisin, mikä otus noiden peilistä katsovien silmien takana oikein piilee. Ihmisellä on nimittäin tosi taito pettää itseään ja peittää todellista luontoaan jopa itseltään. Ja miksi  ihmeessä? Mitä me hyödymme siitä? - Ehkä omasta mielestämme kestämme elämää ja itseämme paremmin katsoessamme niitä jonkin pahimmat arvet peittävän harson läpi ja voimme silloin näyttää miltä tahdomme. Mutta voisiko ulkopuolelta katsottuna koskaan täysin nähdä omaa itseään?

Ihminen, tunne itsesi... Mutta se vaatii rohkeutta, sillä oma itse voi  olla pelottavin olento maailmassa. Vain minä voin tuntea itseni ja silti rakastaa itseäni. Sen kautta opin muitakin rakastamaan, eikä se olekaan niin vaikeaa, sillä en täysin tunne muita. Vain minä olen minun kaltaiseni, niin kuin kaikki ihmiset ovat ainutkertaisia. Hyvyyksineen ja pahuuksineen ihmiskunnan  yksilöt täällä vaeltavat ja haluan uskoa meidän tiemme kerran johtavan  pois yhteisestä kärsimyksestämme. Uskon nimittäin myös, että meitä ei lopullisesti ole sotijoiksi tarkoitettu. Ei edes ajatuksissa tai tunteissa, vaikka sotiminen tuntuu olevan ihmiskunnan rakkaimpia harrastuksia tällä hetkellä. Samalla tavalla, kuin meidät on saatu uskomaan tarvitsevamme kaikkea krääsää, mitä krääsätehtaat sylkevät ulos joka tuutista, samalla tavoin asetehtaitten takana olevat tahot ovat saaneet meidät allekirjoittamaan hokeman: Sotia on aina ollut ja tulee aina olemaan. Sillä tavoin ne varmistavat tuotteittensa menekin ja ne tuotteet ovat kammottavia..

Kun ihminen menettää jotain niin itsestään selvää, kuin terveytensä, alkaa kaikki millä tahdotaan nämä kallisarvoiset kehomme tuhota, tuntua pahimmanlaatuiselta pilkalta Elämää ja ihmisyyttä kohtaan. Olkoon jokin korkeampi järki olemassa tai ei, olkoon se meidät luonut tai olemmepa muuten vain yhtäkkiä pasahtaneet alkuräjähdyksessä ensin jonkinlaisina  ameeboina ryömiskelemään kohti yhä korkeampia  sfräärejä, niin kaikissa tapauksissa näin ihmeellisen järjestelmän suruton tuhoaminen on häpeä. Miten kauan meidän katsotaan omaavan oikeuden täällä palloilla?

Vaikka niin voisi luulla, kun pitkiin aikoihin en ole saanut sanan sanaa itsestäni tänne blogiin irti. Mutta ei edes taivas ole tipahtanut niskaan ja vielä jokunen ajatuksen tynkä liikkuu aivolohkoissa, joten eiköhän naputella muutama rivi...

Maalaaminen on päässyt harrastuksistani jotenkin niskan päälle - siis lähinnä taulujen, ei seinien. Ei kuitenkaan naamataulun, jolle ei kai  enää mitään olekaan tehtävissä. No, tuoleja ja pikkukaappeja olen kyllä innolla  maalannut täyteen kaikenlaisia kuvioita niin, että se meinasi ihan viedä mukanaan ja aloin nähdä joka puolella vain mahdollisia koristeltavia huonekaluja. Enkä tyytynyt täyttämään vain omaa huusholliani luomuksillani ja maalin katkulla, vaan aloin himoita muidenkin maalin tarpeessa olevia huonekaluja. Joitakin himoitsemiani kohteita jopa toteutin, maltoin onneksi kuitenkin  kysyä siihen luvan...

Tällä hetkellä tuo intohimo  on latentissa vaiheessa, mutta jotenkin tiedän, että se palaa... Työhuoneeni onkin kuin jokin ovela pyydys. En millään pääse sen ohi käymättä jotain keskeneräistä työtä  edes nykäisemässä. Ja keskeneräisiä töitähän siellä lojuu lattiasta lähtien kattoon asti. Silloin tällöin nuo keskeneräiset tekeleet kyllästyvät työhuoneeni sotkuihin ja lähtevät vaeltamaan täyttäen lopulta koko kotini. Niitä on makuuhuoneessa sängyn päällä, olohuoneessa pitkin sohvia ja lattioita, hyvä jos telkkari niiden  seasta löytyy. Keittiön pöydän ne ovat valloittaneet ja eteisen lattia on niiden peitossa. Niinpä luulisi, että  työhuone olisi nyt vähän tyhjempi ja siistimpi - mutta vielä mitä! Se näyttää, jos mahdollista, vieläkin täydemmältä ja sotkuisemmalta. Ja aivan selvästi kuulen koko kotini alkavan valittaa kärsivällä ja vähitellen kovenevalla äänellä. Viesti on suunnilleen seuraava: "Siivoa tämä sotku, eihän  tätä kestä enää villakoiratkaan!" 

Niin kauan ne  huutavat, nuo joka paikassa lojuvat  keskeneräisyydet, että en enää kestä sitä kuunnella vaan alistun vaatimusten taakan alla siivoamaan sotkujani. Ja vannon sillä hetkellä, etten ikinä enää päästä kotiani tähän kuntoon... Kuinkahan monta kertaa tuo lupaus on  tässä huushollissa kuultu...

Mutta nyt poistun tämän koneen ääreltä - siivoamaan...

Toivottavasti ei! - Todennäköisempää olisi, että tämä pallo voi posahtaa kohti taivasta ja jäädä pölynä leijumaan sen olemattomiin tuuliin, varsinkin tällä asemäärällä varustettu planeetta. Taivas on taivas aina vaan yläpuolellamme ja vaikka se tavallaan on  konkreettinen  paikka, sitä oikeastaan on mahdotonta ryhtyä edes yrittämään määritellä. Se näyttää tästä perspektiivistä katsottuna tietyltä katokselta maailmamme yllä, mutta vain muutama ihmiskunnasta on sen astronauttina itselleen   ja siten toisillekin todistanut, että  se jatkuu ja jatkuu äärettömyyksiin. - Tai nyt ainakin kuuhun asti... Ei olekaan olemassa sitä taivaan  kattoa, jolta se meille näyttää. Tietenkin voisi ryhtyä epäileväksi Tuomaaksi ja väittää, että meitä on vain huijattu. Todellisesti elämme sinisen kuvun alla, eikä sen läpi ole kauemmas  menemistä, koska siellä ei ole mitään.

..

AVARUUDEN IHMEELLISYYKSIÄ

Tarvitaan siis uskoa  niiltä, jotka eivät ole kokeneet ja nähneet avaruutta ympärillään ihan omakohtaisesti avaruusaluksesta käsin. Niin no, sitten on vielä suuri joukko niitä, jotka ovat kaukoputkiinsa avaruuden ihmeellisyyksiä vanginneet ja täten todistaneet ainakin avaruuden valtavan koon, jos  ei muuta, mutta  siihenkin joku neropatti keksisi vastaväitteen. Eläähän kai vieläkin ainakin jollain lailla huhu, että koko kuussakäyntihomma oli lavastettu...

AVARUUDEN KOKOISET PELOT...

voivatkin päästä hallitsemaan  ihmistä ilman rationaalisuuden häivää. Monesti juuri jokin tuntematon, kuten vaikkapa kuolema, herättää pelkoa, vaikka oma elämä olisi miten vaivalloinen. Kuolema on tietysti vielä lopullinenkin ainakin sillä tavalla, että tämän elämän kuviot loppuvat.  On hyvä, että elämää osaa rakastaa,  olipa se millainen tahansa. Mutta luonnollinen kuolemakin voi olla juhlallinen hetki, näin  kerrotaan monien filosofioiden pyhissä teksteissä, mm. teosofiassa ja mikäpäs minä olen  sitä epäilemään. Olen nimittäin ollut läheisen ihmisen kuolinvuoteen äärellä, ja voin sen todistaa, mitä nyt siinä omalta murheeltani pystyin tajuamaan.. Kun kuoleman majesteetti astuu huoneeseen, hiljenee ja pysähtyy kaikki elämän hyörinä, aivan kuin pikajuna pysäkille, jättääkseen yhden sielun sen kertaiselle pääteasemalle.

ONNI VAI ONNETTOMUUS

Entä onnettomuuksissa kuoleminen. Pitäisikö siihen jotenkin valmistautua, ettei se  tulisi ikävänä yllätyksenä ja yrittää jo etukäten psyykata itseään, että nyt kun astun tuosta ovesta ulos, niin mitä tahansa  voi sattua. Tosin oma koti on  ihmisille kuulemma vaarallisin paikka, tilastojen mukaan ainakin, mutta sitä on vaikea mieltää todeksi. Kotipesähän  on ihmiselle  turvasatama. Mutta pitäisikö tuo mielikuva nyt kerta kaikkiaan muuttaa ja huokaista aina syvästä helpotuksesta, kun on selvinnyt kotiovesta ulos ehjin nahoin ja yksi seikkailu tuossa vaarojen paikassa on onnellisesti  päästy läpi? Kuolema on ainoa varma asia elämässä, sanotaan. Se tuntuu aika yksinäiseltä ajatukselta. Parempi olisi, jos saisi ajatella elämän jatkumisen olevan varmin asia maailmassa. Niin haluan ajatella..,- Ettei  kuolemaa sinänsä lopullisena kaiken sammumisena edes ole, vaan jossain olomuodossa elämämme  jatkuu. Kaikkia tosin tämä ei  lohduta, ei aina itseänikään. Ei tahdota yhtään ylimääräistä jälleensyntymää, koska muistissa on vielä kuluvan elämän karikot. Ja kukapa tosiaan haluaisi elää koko ajan kärsimyksessä. Ei ainakaan  silloin , jos ei ymmärrä sen syytä. Jos se yhtäkkiä kerrotaan, voi ihminen sisimmässään tuntea tuon keromuksen olevan totta ja mieleen laskeutuu rauha. Hän vain tietää: näin se on, ja tuntee onnea, jollaista ei  ehkä ole vielä kokenut. Nyt hän on vain kiitollinen, sillä hän maksaa velkaansa. Ei ole sen  monimutkaisemmasta asiasta kysymys.

AINA ON TOIVOA

Aina voi tapahtua muutoksia parempaan suuntaan. Sillä hetkellä, kun velka on  suoritettu, on hetken aikaa täysin vapaa. Ja sellaisella hetkellä voi tapahtua jopa ihmeitä, vaikkapa yhtäkkinen parantuminen vakavasta vammasta tai sairaudesta. Ehkä ihmeparantumiset ovatkin sellaista perua, että ihminen aavistaa sen hetken tulleen, jolloin hän vapautuu karmastaan. Sen aavistuksen innoittamana hän hakeutuu vaikkapa kokoukseen, jossa parantaja tekee ihmeitä. Ja niin myös tuo ihminen paranee, koska oli sen aika, siihen tarvittiin vain parantajan antama sysäys.

Elänkö jossain avaruusaluksessa, jossa aika kulkee ihan omaa  tahtiaan, sillä eihän siitä viime keväänä kirjoitetusta runosta ole kuin muutama pikku hetki... Mihin on vuosi haihtunut, minne aika katoaa, miksi en pysy mukana  - tai sitten pysyn vähän liiankin hyvin elämän kiihkeässä tahdissa, kun ei aika käy yhtään  pitkäksi. Siksi minut varmaan välillä suljetaan  nukkumaan Ruususen unta johonkin aikakapseliin, jossa kellun tiedottomuudessa ja ainoastaan näen painajaista, että muka olisin joku  parkinsonmummukka. Oikeastihan tietysti olen  nuori, terve, kaunis, fiksu, lahjakas, hyvä, auttavainen, ahkera...

Herran Parkinson on jokseenkin omistava luonteeltaan. Minulla on tunne, että se tahtoisi minut kokonaan viereensä petin  pohjalle, mutta  siellä nyt viimeistään minäkin alkaisin ikävystyä. Joten please, kehittäkää nyt jokin ihmeparannus tähän tautiin hyvät tutkijat ja arvoisat professorit. Aion kyllä itsekin  tehdä parhaani, että herra Parkinson saa nuolla näppejään, kun minä sen kourista livistän. Tai jospa se itse kyllästyy kosiskelemaan meikäläistä, harvinaisen itsepäistä ihmistä. Minua ehkä luullaan Ruususeksi, mutta olen ihan muuta. Sitten  tietysti olisin, jos minulla sellainen nimi olisi - ainakin nimellisesti. Kansakoulussa luokallani oli Ruusunen. Hänestä ei ainakaan prinsessaa olisi leivottu kovin helpolla, vaikka onhan sekin  nykyään mahdollista, hän kun oli poika, laiha ja totinen, niin kuin sen  ajan lapset taisivat olla.

No, lähdenpä tästä ulos jäykistelemään. Onneksi ovat nuo kävelysauvat. Ne alkavat viedä ihmistä kiihtyvää vauhtia eteenpäin niin, että jäykkyydet tipahtavat matkan varrelle. Alankin epäillä koko diagnoosia; miksi pystyn paremmin juoksemaan kuin kävelemään? 

.

...kolahduksia olohuoneesa, eteisessä naksahtelevat tuolit, työhuoneessa tipahtelevat tavarat..... Minulla on äänekäs huusholli, mutta en uskalla sen ominaisuuden alkuperää  käydä tarkemmin pohtimaan. Parasta antaa kummitusten rauhassa tehdä työnsä ja hoitaa velvollisuutensa, sillä mitä enemmän  niihin kiinnitän huomiota, sen enemmän ne villliintyvät.  Riittää, että elävät ja näkyväiset voivat olla vähintään yhtä arvoituksellista porukkaa, oma itseni mukaan lukien. Miten elää sellaisten pimeiden puolien kanssa, joita tosin näkyy harvemmin, mutta ihan riittävästi sittenkin, esim. kun pahasti suutumme?  Miten oppia sietämään jonkun toisen yllättävää vihaa ja rajuakin palautetta ja oman itseni reaktioita siihen?

Joskus olen yhtäkkiä nähnyt välähdykseltä toisen naamion taa ja järkyttynyt siellä kohtaamastani aivan päinvastaisesta ihmiskuvasta, kuin mikä näyttäytyy fyysiselle silmälle. Sieltä voikin paljastua  äärimmäistä herkkyyttä, jonka kanssa ihmisellä itselläänkin saattaa olla  vaikea elää. Tuon oivalluksen kun muistaisi aina silloin, kun joutuu kohtaamaan esim. toisen suuttumusta.  Muistaisi, mitä on joskus nähnyt naamion takana. ..

Ihminen käyttäytyy sitä rajummin, mitä syvemmin loukkaantuu. Se on sitten toinen juttu, pitäisikö ryhtyä jotenkin työstämään  moisia luonteenpiirteitä, kun niitä omassa itsessänikin tunnistan. Sanotaanhan, että vain itseään voi muuttaa. Ja jos itsensä onnistuu muuttamaan, tarttuu se vähitellen toisiinkin. Tuo vaikuttaa hyvin loogiselta; jos itse pystyn olemaan inhimillinen ja katsomaan asioita toisenkin kannalta, ei toisenkaan tarvitse kiivetä parrikaadeille näkemyksiään puolustamaan tai jopa varsinaisesti sotimaan niiden puolesta, mitään konfliktia kun ei  syntynytkään.

Kävisikö niinkin, että kotikummitukseni hiljenisivät oman ajatus- ja tunne-elämäni rauhoittumisen myötä. Ei enää  eteisen tuolin narinaa, niin kuin siihen joku ohikulkija istahtaisi, ei itsestään kolahtelevia astioita kaapissa, ei paukahtelevia lipastoja, joilta on melkein pakko kysyä, mitä asiaa niillä mahtaa olla; ei omia aikojaan kolkkavia ovia, jotka aina vaan pysyvät raollaan, vaikka niitä kuinka monta kertaa kävisin sulkemassa...- Eivätkä edes ne lipastotkaan suostuisi enää tyhjää paukuttamaan, enhän sellaista kieltä kuitenkaan ymmärrä.. Täytyypä harkita, olenko niin suureen hiljaisuuteen vielä valmis...

Aamulla   herään pimeyteen

johon illalla nukahdin

ja sitä oloa  ihmettelin

miten ees keskellä päivää

ei auringon häivää

vain  kostea harmaus laahuksineen

kulkee usvaisen  hovinsa seuraamana

ja sen taakse jää hyyhmäinen vana

Ikävä työnsä  on

tuon olion

ja hoviväkensä tuskin hurmaa

synkkänä kun se nilkuttaa

usvasta äkkiä ilmestyen 

mieliin mustaa huokuen

varoitukset silloin kilkattaa

korvissa herkimpien

läsnäolollaan nääs tuo harmaa herra

voi saada uskomaan

että tosi ikävä paikka tää terra

on ihmisen käyttää asuntonaan

kun  synkkä on  päivä ja yö

ja kaikilla kauhea työ

elää eteenpäin

mut voi  myös opppia näin

sittenkin uskomaan valoon

ja inhimilliseen iloon

sillä kaikessa ilo on  piileksimässä

synkänkin  näköisessä elämässä

vaikka  siinä vain

että tilaisuuden sain

jotain vaikeaa oppia  tajuamaan

ja vanhoja virheitä lunastaa saan

Sorrow of hart is  hurting, we all know that, because we all have loved. No matter how difficult has that love been, ending of it sheldom brings happiness or releaf, not at least in the beginning, no matter how much you wanted it. There is just this hughe baggage, which you drag behind you where ever you go and in that baggage various forms of pain are hiding  and those forms seem to be changing during the day, during many days, during weeks... All the time their form change from plain pain to  impossible pain.

I am an  old woman, not very wise but old, and old age alone gives me that consolation, that I  know from  experience: the pain  stops one day, not all of the sudden but slowly, like in secret, and one day you realise, you don't hurt any more. Then you can study your memories in peace and even smile at them. Maybe you can be gratefull for life that it gave you them, maybe you don't want to remember  them at all, but  your pain  is anyway gone. - In  this place  I'd like to write: I  cuarantee it, but who knows the ways of hurted hart...

Some friend said decades ago, that healing from a relationship takes twice as long time as the relationship  has been lasting.  Maybe not, maybe yes, We all feel our own way, and we have as individual humanbeings right to do that. But maybe some relationships are really never forgotten...

Näin syvälle on vajottu: kirjoituksen aiheet täytyy repiä vaikka selkänahastaan ihan väen vängällä. Mutta mitä tehdä jos  lusikalla on annettu ja kauhalla pitäisi lappaa, eli nykykielellä sanottuna resurssit eivät riitä....Täytyy vain ottaa lusikka kauniiseen käteen (mistähän semmoisenkin työläisnainen saisi) ja vaikka  hampaat irvessä yrittää uskoa itseensä ja  siihen kuvaannolliseen kynään, jonka vaatimattomana korvikkeena  toimii nykyisin tietokone. Tosin hampaitaan näytellessä voisi saada potentiaalisen vampyyrin maineen, joten ehkä olisi parempi vaihtaa naamansa peruslukemat suu messingillä -, tai imelä pussi leuan alla - ilmeeksi.  Tosin oma  omituinen olo saattaisi sittenkin vaatia ilmiasukseen juuri tuota hampaitten näyttelemistä.  Ilman  sitä saattaisi joutua vaikka identiteettikriisiin eli syvään ristiriitaan sisäisen ja ulkoisen itsensä välillä. Sopeutuako vaiko ei? Riippuu asian haaroista, eli onko ylipäätään mahdollista sopeutua...

Jos haluaisi kuvata ns. kristityn vaellusta, puhuisi suulla suuremmalla toivosta. Toivo voi pitää ihmisen tiellä jopa yhden kokonaisen elämän. Ja ihan ilman lapamatoa. Toivoa sopii, että elämän menossa ja vaarallisimmissa mutkissakin jarrut vielä toimivat, mutta ei silti intouduta lusikka pohjassa  kurvailemaan edes etsijän tiellä, tai suhtautumaan pitkin hampain niihin, jotka eivät etsi. Muistan uskon vapaudesta monessa pyhässä kirjassa viisaiden mainitsevan...Tosin vauhdin hurma ei olisi pahitteeksi näillä hitauksilla, mutta ei sentään niin, että hitaampaa hirvittää ja kohta  se lentää ulos kuin leppäkeihäs. Tipahtaako siis pelkästä pelosta ulos vai voittaako pelkonsa, jolloin on jollain lailla mukana, ehkä jopa tietäen mitä tekee roikkuessaan melkein laidan yli kuin liimattuna ja isommissa mutkissa tukka peräti putkella. Saattaa kuitenkin olla, että vain mies voi tipahtaa kuin eno veneestä. Siksikö, kun nainen ei voi olla eno? Mies sen sijaan voi olla setäkin, mutta nainen vain pelkkä täti. Jos siis nainen tipahtaisi kesken kaiken kyydistä, siinä  menisi pelkkää tätienergiaa yli laidan. Uskaltaisiko huutaa: Ihminen yli laidan? Vai  olisiko vielä suurta liioitttelua puhua tämän rodun edustajista valmiina ihmisinä... Omalla kohdalla tietysti oikein ja kohtuullista olisi huutaa: mummo yli laidan. Sen yli laidan olemisen voi joku kokeakin vasta mummouduttuaan...

Mutta tuleeko perille raamit kaulassa ja pää kolmantena jalkana? Voi vain kuvitella sitä näkyä, mutta jos olisi peräti pää kainalossa, sitä ei ehkä  haluaisi edes kuvitella... Mieluummin kai  kulkisi kainalossaan ketun häntä, mutta siitä seuraisi väistämättä kysymys: Mitä sille ketulle tapahtui? Sitten saattaisikin jo olla pallo niin pahasti hukassa, että ei edes kykenisi  mitään kuvittelemaan. Haku päälläkin saattaisi olla, eikä silloin naarata, ainakaan anoppia. Sillä jos on pää kainalossa, voi olla vaikka jalatkin joessa,  josta seuraa todennäköisesti, että on  myös ihan pihalla ja ajatukset tyhjää täynnä ja pimmeetä puolillaan, Mutta ainakin polvi pojasta paranee, miten  lie pään  laita.

Entäs jos onnistuu olemaan jonkun kanssa, kuin paita ja peppu? Kumpi haluasit olla... Nooo, ehkä ei mahdollisista päästöistä johtuen kumpikaan, vaan haluaisikin poistua saappaat jalassa ja viulut maksaneena matti  kukkarossa. Minun tuntemani matit eivät sinne kylläkään mahdu. Mutta matti ja shakki kuuluvat elämän pelilaudalla yhteen ja näyttävät, kuka voittaa kulloinkin. Olisi kyllä parempi, jos kaikki voittaisivat tasapuolisesti, mutta jokaisella on oma tiensä, joskus on köyhä  ja kipee, joskus rikas, tai ehkä vain rakas tai sitten varas, jollei suorastaan onnen  tai elämän kerjäläinen, joka viheltelisi mennessään viileästi. Ehkä   muuten vaan, ehkä ohittavalle laumalle, jossa yhdeksän  hyvää ja  kahdeksan kaunista olisi kuin makeaa mahan täydeltä sillä silmällä katsovalle.

Jähmettyisikö  salaperäinen ihailija pelkästä onnesta paikoilleen suolapatsaaksi, tulisiko vilu  villatakin alle. Ehkä hän  muuttuisi vilukissaksi. Vilukissoja tunnen muutaman. Itsekin joskus villiinnyn sellaiseksi. Ne muistuttavat ihmeesti ihmistä, olisikos syynä siihen se inhimillinen tekijä? On myös miehiä, joilla on hartiat kuin ladon ovet, jos nyt latoja vielä näkee. Ovatko tällaiset yksilöt supi suomalainen maatiaisversio kaikenlaisista ihmemiehistä,  jotka ovat puoliksi ihmisiä, puoliksi koneita? Vai onko sittenkin kyse  Lada-nimisistä kulkuneuvoista, tosin ei niitäkään vilahtele, kuin isommilla aukeilla tai oikeastaan vain hatarissa muistoissa, eikä sen puoleen kirjainten latojiakaan enää, koska kaikki on tietokoneistettu. Mutta paperivuoret sen kuin kasvaa. Tosin en tiedä, mitä se tähän kuuluu.

Vaan kukin tulkoon uskollaan  autuaaksi. Jos uskoo joulupukkiin tosissaan, on se eräs onnen lähde ja hyvä esikuva anteliaasta ja hyväntahtoisesta olennosta. Jos uskoo ihmiseen, vieläkin parempi. Sitä uskoa kun koetellaan  joka päivä, jos telkkarin uutisiin on uskominen, ja yhtä usein joutuu sen  perusteita miettimään. Siten  tulee tehneeksi mietiskelytyötä  ihan itsestään.

Teosofian mukaan jokaisessa on Jumala. Sitä joutuu joskus itsestä syvältä etsimään kissojen ja koirien  kanssa. Varsinkin eräästä tutusta Onni-nimisestä kissasta luulisi olevan hyötyä, sillä sanotaanhan nimen olevan enne. Jos kokee itsensä ja myös toisten ihmisten syntisäkin painavahkoksi, voi  jätesäkki-silmälaput silmillä Jumalan näkeminen jokaisessa olla tiukasti rajattua ja työn ja tuskan takana. Vaikkei se omassa itsessäkään tahdo oikein näyttäytyä, on sen näkeminen jostain kumman syystä toisten osalta vaikeampaa kuin oman itsen kohdalla. Liekö tässä nyt vaikuttamassa se juttu malkasta omassa silmässä, kun toisen silmässä tietysti näkyy tukki tai vähintään pölkky. Tosiasiassa se voi olla ihan päinvastoin, eli näemmekin totuuden peilin kuvan ja siinä itsemme, se vain näyttää joltakin toiselta, kun ei  itsessä joitain  piirteitä haluaisi mieluusti olla näkevinäänkään edes uusilla teräväpiirtolaseilla.

Joskus ei muuta näe, kuin suon siellä,  vetelän täällä, mutta jos vain yrittäisi nähdä veljeyttä sielläkin, mistä sitä ei meinaisi millään löytää, kun kaikilla olisi yhtä musta kylki ja joka pata sen kuin vain soimaisi kattilaa. Mutta siinäpä se juuri onkin, että kaikki olemme yhtä arvokkaita, vaikka meissä piileksivä jumala voi olla joskus takkuisten takana, jos ihmisen sisin on sekaisin,  kuin Haminan kaupunki ja täynnä,  kuin Turusen pyssy. Ehkä usko on tärkein, usko ennen kaikkea itsessä ja toisessa olevaan hyvyyteen, joka on todistus meissä elävästä jumalan kipinästä. Silloin ikäänkuin  Elämä velvoittaa yrittämään tuon uskon  ja ajatuksen mukaista käytäntöä,  ihan arjessa eläen toiset huomioon ottavasti ja eläytyen toisen osaan, kuin itsensä. Sanahelinä on silloin monesti tuiki tarpeeton, kun sydämet toisilleen puhuvat. Mutta onneksi sanojakin vielä löytyy...

I've got a problem - mystery of vanishing items. Every day I find myself searching something; other stocking, hair pin, which I exactly at the moment would need, suitable shoes, books I am reeding, paints, coloured papers, clothes, jewellery, selfphone... I bet, there is  nothing in my household, that I wouldn't have been searching at least for once. - Well, bigger furnitures not included... For some reason people in Iceland say, that a fairy is sitting on vanished item. Probably  fairies in sort of way wants to tease us foolish creatures, which see very little of their mysterious world, usually nothing. When they sit on something, their magical, little bottom covers it, and then it is gone from our eyes.

So my home is full of fairies. Here must be representatives from every class and races of sitting-on-items-creatures. Maybe I am one of them. I have sometimes found the thing  I search for - under my bottom. I guesse certain  uncomfortable feeling has then helped me to make this grate discovery.

Eyeglasses give for searchers meny horrible moments. They  are quite expensive and very important for someone, who has eyesight of a bat. But glasses don't care about  my hearts extra beat, they just still try to be as invisible as they can in their transparent form. Selfphone is the other opportunity to get hard attack. Does some odd force guide me or is it my own unconscious need to place it always in environment, where it has maybe never before been or where it assimilates to the background so effectively, that it's almost imbossible to see. Especially with bats eyes. Should i develop some echo system like bats have got as  a gift from nature. My gifts are quite districted when compairing them with bats.

But missing things are not so very important, when you start to think life and its wonderful details. What if a persons whole life is kind of missing. What if one doesn't really know, what or who one is. That is much more serious missingmystery, than all kinds of watches, phones and underpants, on which fairies maybe have sat. By the way, quite dull duty to just sit and sit on them maybe many days.. Do they really do that  voluntarily? But as spiritual creatures they maybe can find some invisible entertainment  while they sitt and sitt... Or maybe confusion of people and despair, rage and sorrow are the best entertainment for them... Not very nice, but natural for fairies, because they probably are not bound in same kind of morali rules, as humanbeings. People are here for helping each others.

What to do, if  one starts  to  doubt, that whole  life is missing? To start complitely new life? Or atleast would look to the mirror without pretending. It could show  the truth. And truth can free us, but it is not  easy. Who would want to see all dark corners of own character? But maybe by seeing them could also see, what is needed to find in one self, maybe totally different, than before,   Own self is most important humanbeing in our lives, though it sounds selfis. But it's quite difficult to notice and understand others, if hasen't a clue of own true character. Beeing able to love one self is an opportunity to learn love others. All true spiritual teachers on earth have tried to learn us this  love, brotherhood.

So lets look at the mirror - if it hasn't vanished... Through it we can see reality better. - Just remembering, that its' image shows our face  as others see us.

For rea