Draamaa suurta, vaiko onnen juurta

Missä olen? Maailma on yhtäkkiä tuntematon, takkiin tuntuu tuulevan joka suunnalta. Seiniä nousee pystyyn edessäni.,  tiet kiemurtelevat outojen ja synkkien maisemien halki. Myrskyt heittelevät, tarvon suossa tai juoksuhiekassa. Hukun, putoan korkealta ja kovaa, joudun pimeyteen, mutta päästessäni sieltä kirkkaus vie näön. Rakeet kolhivat, taivaat ja maat aukenevat, ukkoset rymisevät niin, että korvat humpsahtavat lukkoon ja salama polttaa korkealle kohotettuja sormenpäitä....Herään. Mikä helpotus. Sitten sen  tajuan, uni jatkuu, jos niin haluan. Miten niin haluan? Kuka tuollaista haluaisi. Jokainen herätessään painajaisesta, haluaa päästä siitä  mahdollisimman kauaksi... Vai haluaako todella... Siis mitä minä  oikeasti haluan? Päästäkö lähemmäksi  todellisuutta.Mutta mitä tuo todellisuus todellisesti on? Uskaltaisikos sitä edes nähdä?

 

Muotomenoja

Ei  pitäisi koskaan tehdä mitään muodon vuoksi, siksi että muut odottavat tai sitten eivät nimenomaan odota. Jos sitä yrittää kytätä, mitä muut odottavat, todennäköisesti on aina väärässä, tai useimmiten.

 

Poistuneet ovat sittenkin läsnä

Joskus tai aika useinkin ajattelen niitä, jotka ovat poistuneet tältä tasolta. Ehkä he ovat läsnä tai jotkut  heistä. Missä sitä en teidä, mutta vanhempani olivat mukanani pitkään, kun sain diagnoosin parkinsonin taudista.

 

Elämä ei heitä meitä

Elämä kuljettaa ja ohjaa sellaiseen suuntaan, jossa saa kokea mitä vielä pitää kokea. Sen huomaa siitä, kun sellaiset ihmiset, joiden on määrä sinua opettaa ja oppia jotain itsekin,  tulevat ja tupsahtavat elämääsi, vaikka et missään liikkuisi, etkä mitään etsisi. Jos se on tarkoitettu, he tulevat vaikka kotiisi. Miksi  sellaista koulutusta vastaan kapinoimaan. Se on elämän virtaa, jonka mukana voisi opetella soljumaan, eikä sitä ryhtyisi vastustamaan.

 

P1010278.jpg